Ajatuksia Working Holiday-elämästä Australiassa
Monet kolmekymppiset pohtivat ovatko jo liian vanhoja working holiday-kokemukseen. Eikös se yleensä ole vain parikymppisten sekoilua ja bilettämistä? Nyt melkein puolen vuoden jälkeen voin todeta, että tänne mahtuu kaikenlaisia reissaajia. Ehkä on ollut tuuria matkassa ja hostellien valinnassa, mutta juuri parikymppisiä kännääjiä olen tavannut täällä kaikista reissaajatyypeistä vähiten. Monet aasialaiset tulevat tänne tekemään ennen kaikkea töitä, heiltä jää usein se ”holiday”-vaihe kokonaan pois. Lisäksi on tullut vastaan myös paljon sellaisia, jotka yrittävät keksiä tavan elää global nomad-elämää pidempäänkin, saada paikasta riippumattoman työn, jotta voisi jatkaa matkustelua ja tehdä työtä samanaikaisesti.
Itse en kokenut mitään ikäkriisejä lähtiessäni reissuun. Siihen varmasti vaikutti Puolassa vietetty vuosi, jonka aikana tajusin, kuinka etuoikeutettu on omistaessaan suomalaisen passin. En mielessäni edes ajatellut lähteväni working holiday-vuodelle, enkä miettinyt sen enempää, millainen working holiday-kokemus stereotyyppisesti on, vaan keskityin vain siihen, mitä mahdollisuuksia viisumityyppi tarjoaa. Laitoin illalla hakemuksen ja aamulla sainkin jo viisumin sähköpostiini. Kaikille tämä ei käy yhtä helposti. Esimerkiksi monet espanjalaiset ja argentiinalaiset tulevat tänne pelkällä turistiviisumilla, ja uskomattomien sosiaalisten ja verkoistoitumistaitojensa avulla onnistuvat pärjäämään täällä todella hyvin.
Minusta on todella mielenkiintoita seurata lattareiden elämää täällä. Kun hostelliin saapuu joku yksinreissaava espanjaa puhuva, niin jo parin päivän päästä hän on yksi erottamaton osa hostellissa pidempään ollutta lattariperhettä. Kerran hostellissamme oli yksi ranskalainen pariskunta, joka oli lähdössä muutaman päivän päästä Argentiinaan, Buenos Airesiin. Kun tieto kantautui hostellin argentiinalaisten korviin, niin kohta oli kaikki siskot ja veljet soitettu läpi, koko matkaohjelma ranskalaisille tehty ja kielikoulu ja majoitusalue valittu. Enää puuttui vain laittaa ranskalaiset turvallisesti lentokoneeseen. Kun mietin kulttuurieroja – suuri mielenkiintokohteeni jo lapsuudesta asti – niin mielestäni individualismi ja kollektiivisuus ovat kaikista kulttuuriulottuvuuksista niitä, jotka tuntuvat tavallisessa arjessa selkeimmin. Ja se on varmasti yksi syy siihen, miksi koen paljon vähemmän kulttuurieroja lattareiden kuin australialaisten kanssa. Yhteisöllisyys on aika tunnusomainen piirre myös slaavilaisissa kulttuureissa (itsehän olen alunperin Ukrainasta, tiedoksi mahdollisille uusille lukijoille).
Oikeastaan vasta hostelleissa asuessani olen alkanut identifioimaan itsenikin wh-reissaajaksi. Yhtenä suurimpana yllätyksenä Australiassa minulle tuli se, kuinka näkyvä ilmiö backapackerit ovat. Working holiday-viisumilaisilla on todella suuri merkitys Australian turismille ja taloudelle. En edes tiedä, miten Australian maatalous pyörisi ilman backpackereitä. Viisumityyppeihin liittyvät asiat ovat tärkeitä kysymyksiä myös hallitukselle. Kun hallitus keksi, että backpackereiltä aletaan kerämään veroa heti ensimmäisistä ansaituista dollareista lähtien yli 30 prosenttia, farmarit vastustivat kiivaasti tätä aloitetta, sillä ilman backapackereitä tuskin mikään isompi farmi pystyisi pystyssä.
Saadakseen toisen vuoden viisumin on tehtävä töitä farmilla kolme kuukautta, ja se asettaa ihmiset hyvin heikkoon asemaan. Monet ovat valmiita tekemään töitä tosi surkeilla ehdoilla, kunhan saavat päivät täyteen. Viranomaiset vaativat todisteeksi palkkakuitteja, mutta fiksut australialaiset tekevätkin niin, että sanovat maksavansa palkan käteisellä, vaikka mitään rahanvaihtoa ei tosiasiassa tapahdu. Työntekijän kanssa voidaan esimerkiksi sopia, että työtä tehdään ruokaa ja majoitusta vastaan ja maksetaan vain osasta työtunneista.
Backpackerin näkökulmasta Australia tuntuu villiltä länneltä. Kaikki on mahdollista niin hyvässä kuin huonossa. Hostelleissa ihmiset luonnollisesti juttelevat ja kertovat kokemuksiaan, ja vaikka jokainen kokee asiat ainutlaatuisesti, niin tarinoissa on paljon myös samoja piirteitä. Kun hostelliin saapuu uusia ihmisiä, jotka ovat vasta saapuneet maahan, aika usein kuulee sanottavan ”oh, so you are fresh”. Ja se sanotaan sellaisella pienellä virneellä, kuin tietäen, mitä kaikkea tuoreelle maahansaapujalle tulee tapahtumaan seuraavien kuukausien aikana, vaikka hänellä itsellään ei ole vielä mitään käsitystäkään, mihin seikkailuun hän on oikein astumassa.
Välillä tuntuukin, että tämä wh-reppureissaaminen muistuttaa jonkinlaista videopeliä. Täällä me ollaan vieraassa maassa, yritetään tehdä töitä, säästää ja sitten matkustella. Ja kun rahat ovat loppu, täytyy taas löytää töitä ja alkaa säästämään. Säästäminen yhdessä maailman kailleimissa maissa ei ole mitenkään helppoa, eikä töitä ole aina kovin helppo löytää. Mutta Australia on samalla myös aivan mielettömän iso ja kaunis maa, ja täällä olisi paljon nähtävää ja koettavaa, mitä ei voi kokea missään muualla, joten on yritettävä pysyä pelissä mukana kaikin keinoin. Ehkä se palkinto odottaa aivan nurkan takana.
Kuten missä vain videopelissä, täällä on tehtävä strategisia päätöksiä, otettava riskejä. Menenkö suureen kaupunkiin, jossa on helpoin löytää töitä, mutta vaikeinta säästää? Lähdenkö outpackiin, jossa kuulemma löytää helpommin pitkäaikaisemman työn ja saa hyvin säästöjä ihan vaan siitä syystä, ettei siellä ole mitään tekemistä. Outpackissä on kuitenkin aika tylsää ja melko takapajuista, ja entä jos huomaakin, että 10 tunnin matkustamisen jälkeen koko paikka onkin yhtä huijausta ja löytää itsensä aivan yksin keskellä ei mitään? Aina välillä tällaistakin tapahtuu.
Matkustanko nyt vai säästänkö? Entä jos käytän säästöt nyt, mutten löydäkään töitä myöhemmin? Toisaalta aikakin on rahaa, enhän tullut tänne maailman toiselle puolelle tekemään ei mitään? Jos nyt vaan olen kärsivällinen, kestän vielä vähän, niin ehkä kohta pääsen tässä pelissä seuraavalle tasolle. Austaliaan mahtuu monta erilaista maailmaa. Tämän working holiday-vuoden voi käyttää niin eri tavoin. Täytyy vain osata valita. Jokaisessa maailmassa on omat plussansa ja miinuksensa, riskinsä ja palkintonsa. Kuten pelissäkin on valinnan tekemiseksi on arvioitava nykytilanne: onko tarpeeksi elämiä, apuvälineitä, energiatasoa. Vaikken tykkää juuri tästä maailmasta, tästä tasosta, niin ehkä seuraavalla tasolla olen parempi. Mielenkiintoa tähän peliin tuovat niukat resurssit: aika, raha, netti. Aika kuluu koko ajan. Sitä ei pysty kerryttämään. Mihin ja kuinka se kannattaisi käyttää? Työntekoon, matkusteleen, vapaaehtoishommiin…? Ja raha. Sijoittaisinko johonkin kurssiin, ehkä se parantaisi työnsaantia. Mutta entä jos ei silti saa työtä, meneekö sekin raha hukkaan? On opittava kestävään epävarmuutta ja ottamaan riskejä. Entäpä netti… Netin datakäytöstä on tullut kuin ruoan kalorinlaskemista. Etsisinkö töitä Gumtreesta vai kirjoittasinko blogia tai käyttäisinkö nettisaldoni seuraatakseni, kuinka Saara Aallolla menee X-factorissa? (Totta kai olen valinnut jälkimmäisen, Go Saara!)
Aina välillä kohtaa pelaajia, joille on jo kertaalleen tullut ”game over” vastaan, mutta kuin ihmeen kaupalla he ovat palanneet kuolleista, jostain taivaalta on bonuselämä tippunut niskaan. He eivät suostuneet luovuttamaan, ja jatkavat edelleen pelissä. Oli tyyppi, jolla oli jäljellä enää vain 50 dollaria, hän eli jossain maalla, ilman sähköä, ilman mitään. Ja toinen tyyppi, joka ansaitsi tuhat dollaria viikosssa asuessaan Melbournessa. Kulutti rahat kaupunkielämän houkutuksiin ja huumeisiin. Hän eli täysin rahattomana muutamia kuukausia. Sekin on Australiassa täysin mahdollista. Hän liftasi koko maan halki, teki vapaaehtoishommia, asui munkkien luona, oppi meditoimaan, muuttui vegaaniksi. Hän piti tyhjätaskuna viettämiään kuukausia aivan loistavana kokemuksena, jonka aikana hän oppi valtavasti itsestään ja muista ihmisistä.
Olen kertonut aikaisemminkin, kuinka olen tässä nykyisessä hostellissa taistellut melua ja luteita vastaan. Luulin päässeeni lutikoista eroon, mutta muutama päivä sitten heräsin viisi puremaa otsallani. Toissapäivänä luteet pitivät minut hereillä koko päivän. Manageri kävi eilen taas tuhoamassa luteet ja antoi minulle 10 dollaria, jotta kävisin pesulassa käyttämässä vaatteet kuivausrummussa. Mutta kun koko yön heräilee milloin puremiin milloin kadulta tulevaan meluun, alkaa miettimään, kauanko jaksan pelata tätä peliä. Tykkäänkö siitä ylipäänsä? Pari kertaa tänä aikana olen halunnut luovuttaa. Mutta… Jollain ihmeellisellä tavalla tämä peli on todella koukuttava. Koskaan ei tiedä, mitä huominen päivä tuo tullessaan.
Juuri nyt tässä WH-pelissä eletään tilannetta, jossa kerään pisteitä, toisin sanoen teen kovasti töitä ja loppuajan makoilen hostellihuoneessa ja säästelen energiaa. Työ tuli täydelliseen aikaan, sillä enää oli jäljellä vain summa, jonka säästin paluumatkaa varten. Nyt taas olen säästänyt stressittömästä ja aika hauskastakin työstä viikossa enemmän kuin Puolassa kuukaudessa.
Eilen ostin rasvaa helpottamaan puremia sekä todella kalliita korvatulppia. Tänä yönä nukuin kuin lapsi. En kuullut edes herätyskelloa. Herätin kyllä kaikki muut viisi huonetoveriani, mutten itseäni. No, huonekaverit hostelleissa ovat joskus täysin mulkkuja. Tänään minä olin se mulkku.
Anyway, yksi hyvin nukuttu yö monen viikon jälkeen tekee ihmeitä mielelle! I’m back in the game, folks!