Australian Avoimet ja paluu penkkiurheilijaksi
Viime viikkoinen oli erittäin tennistäytteinen. En olekaan ennen kirjoitellut aiheesta, mutta rakastan tennistä. Rakkauteni lajiin syntyi jo lapsena. Isäni katsoi aina TV:stä Eurosportia, kun se vielä näkyi ilmaisena, ja minä aloin seuraamaan mukana, aluksi pitääkseni isälle seuraa, mutta sitten hurahdin itsekin penkkiurheiluun ja minusta tuli ihan kamala eurosport-sohvaperuna. Katsoin ihan kaiken. Ei pelkästään niitä kaikkein tärkeimpiä ja merkittävimpiä matseja ja urheilutapahtumia, vaan ihan kaiken. Onneksi Eurosport muuttui maksulliseksi kanavaksi ja sain elämääni sitä kautta enemmän aikaa. Interventio universumilta, olettaisin. Mutta edelleen olen tietoinen taipumuksestani jäädä koukkuun ihan mihin urheilulajiin tahansa, ja yritän siksi välttää urheilun katsomista. Jousiammunta, curling, tikanheitto, maastopyöräily, mäkihyppy… ei väliä. Jos alan katsomaan, jään koukkuun. Olinkin todella kiitollinen, että viimekesäisten olympilaisten ja jalkapallon EM:n aikana olin Australiassa, enkä päässyt seuraamaan lähetyksiä. Muutenhan olisin katsonut melkeinpä kaiken. Olympilaisista katsoin vain yhden lähetyksen. Sen, kun Usain Bolt voitti 100 metrin juoksun. Se on ainoa muistiin jäävä kuva Riosta.
Nykyään nautin enemmän sitä, että itse teen jotain kuin että katson muiden tekevän jotain. Lisäksi arvostan aikaa enemmän kuin mitään muuta. Nyt, kun hostellimme tv:stä näkyy jalkapalloa tai koripalloa, ja koska meidän hostellin asukkaista noin 75-80 % on miehiä (tämä on fakta – lasken vastaanottoa päivystäessäni) sitä näkyy aika usein, niin lähinnä se vain ärsyttää. Aika huvittavaa, että kovasta penkkiurheilijasta on tullut ihminen, jota raivostuttaa urheilun näkeminen ruudusta niin paljon. Tai ehkä minua on alkanut ärsyttää ylipäänsä TV, joka joko tekee ihmiset erittäin passiivisiksi tai muuten vaan meluaa taustalla aivan turhaan.
Mutta nyt Australian Avointen aikana se olen ollut minä, joka laittaa TV:n päälle tai vaihtaa kanavaa tennikselle. Silloin vuosia, vuosia sitten, en ikinä päässyt kunnolla seuraamaan Australian avoimia aikaeron vuoksi. Kerran kuitenkin olin flunssassa, eikä tarvinnut mennä kouluun, joten pystyin katsomaan parin päivän ajan tennistä aina kun sitä vaan näytettiin. Olin ihan innoissani. Lempipelaajani niihin aikoihin oli Marat Safin, johon olin täysin rakastunut. Sen lisäksi, että hän oli ulkoisesti hottis, niin hän oli myös henkisesti melkoinen kuumakalle, joka paiskoi mailoja, riiteli tuomarin kanssa tai kiroili ja huuteli muuten vaan itsekseen. Hänen ennätyksensä oli muistaakseni 48 rikottua mailaa yhden ottelun aikana.
Silloin katselin Austalian Avoimia ja ajattelin, että joku päivä minäkin olen tuolla katsomossa. Ja itse asiassa suunnitelinkin, että tammikuussa lähden Melbourneen, ja suurin syy siihen oli juurikin tennis. Halusin päästä osaksi tapahtumaa. Jo elokuussa katselin netistä, mitä työmahdollisuuksia löytyisi Australian Avoimissa. Mutta niin vaan ne suunnitelmat muuttuvat jatkuvasti, ja jäin Sydneyyn. Eikä haittaa yhtään, minulle riitti ihan hyvin se, että pääsin seuraamaan otteluita tv:n kautta ollen edes samalla aikavyöhykkeellä. Suunnitelmien lisäksi myös arvot muuttuvat, se on toinen asia, minkä isäni opetti minulle hyvin aikaisessa vaiheessa elämääni urheilun rakastamisen lisäksi. Ja nyt keksin niin paljon muita hyviä käyttötarkoituksia rahalle, joka lippuun olisi mennyt. Ennen kaikkea arvostan kaikkea, mitä elämässäni on tällä hetkellä täällä Sydneyssä, enkä halunnut luopua mistään.
Seuratessani tennistä Sydneyssä en voinut kuitenkaan olla muistelematta sitä teiniajan minää, jolla ei ollut mitään tekemistä. Ei muuta kuin haaveilu siitä, että jonain päivänä pääsee pois pieneltä paikkakunnalta Pohjois-Pohjanmaalta. Ja nyt sitten asustelen samassa maassa missä Australian avoimet viedään läpi. Eikä kentän laidoilla näkyvä ANZ-logo ole vain turnauksen sponsori – se on minun pankkini.
Noin kymmenen vuoden tauko tenniksestä ei tuntunut näkyvän millään lailla. Naisten finaalissa totutusti Williamsin sisarukset ja miesten finaalisssa Federer ja Nadal. Selostajat hehkuttivat (tuli muuten jopa vähän ikävä Jari ja Heikki Hedmania, jotka aina selostivat tennistä Eurosporilla), kuinka meitä katsojia tänä vuonna hemmotellaan, minä taas mietin, että jatkan juuri siitä, mihin yli kymmenen vuotta sitten jäin. Tosin pari muutosta on tapahtunut. Ennen kaikkea itsessäni ja siitä, mitä nykyään arvostan. Ennen toivoin aina Federerin häviävän, nyt muutuin hänen fanikseen. Kun ennen Marat Safinin tempperamenttisuus oli minusta viihdyttävää, ja okei, melko seksikästäkin, niin nyt ihailin Federerin kylmäpäisyyttä ja rauhallisuutta. Yksikään turhautumisen ja hermostumisen tunne ei näkynyt ulospäin. Jokainen uusi piste oli uusi piste, eikä siihen vaikuttanut se, mitä aikaisemmin oli tapahtunut. Nyt arvostan Federerissä niin paljon muutakin kuin hänen pelitaitojaan. Hänellä vaan on niin hyvät ja terveet arvot myös kentän ulkopuolella. Ja kuinka voi olla ihailematta pelaajaa, joka vielä 16 vuoden ammattilaisuran jälkeen on edelleen huipulla? Mistä huippu-urheilijat löytävät motivaationsa? Kuinka voi suhtautua johonkin asiaan yhtä intohimoisesti 5-vuotiaana ja vielä yli kolmekymppisenä? Ja mistä vielä löytää kunnianhimoa, kun on saavuttanut kaiken ja voittanut kaiken? Syynä täytyy olla yksinkertaisesti rakkaus peliin. Se oli Marat Safinin ongelma, hän ei rakastanut tennistä. Hänellä oli varmaan sata muuta paikkaa, missä hän olisi mielummin ollut kentällä olemisen sijaan. Hän nyt vaan sattui olemaan erittäin lahjakas, ja äiti nyt vaan sattui olemaan tennisvalmentaja. (Oikeasti tiedän tenniksestä aivan liikaa.)
Urheilusta voi oppia paljon asioita, jotka ovat sovellettavissa tavalliseen elämään. Tavoitteiden eteen on tehtävä kovasti töitä, se nyt on selvää. Mutta mihin ikinä päättääkin aikansa ja panoksensa sijoittaa, sitä on rakastettava. Rakkaus ja intohimo ovat vahvimpia motivoijia. Kun siihen lisää kovan työn, sitoutumisen ja luontaisen lahjakkuuden niin se on jo aika lyömätön yhdistelmä.
Suomessa seurasin tennistä aina joko yksin tai isän kanssa, täällä hostellissa meillä oli aina kunnon kisakatsomo, joka kerta noin 15-20 silmäparia. Pari argentiinalaista tyttöä tulivat seuraamaan tärkeimpiä matseja meille hostellille, vaikkeivat edes asu täällä. Heillä on oma kämppä ja oma tv, mutta meillä oli tunnelma. Oli mahtavaa seurata matsia porukassa, joka oli yhtä innoissaan kuin minäkin hienoista palloralleista ja taidokkaita lyönneistä.
Kaikki tuntuivat olevat sitä mieltä, että tämä oli ehkä viimeinen kerta, kun saimme nähdä Federerin ja Nadalin taistelemassa tenniksen avointen mestaruudesta. Minä taas vähän epäilen, että viimeistään jo Wimbledonissa toistuu sama. Ainakin toivon niin.
Palkintojenjaon ja puheiden jälkeen argentiinalainen tyttö kääntyi puoleeni ja kysyi vähän surullisena, että mitäs nyt. Mitä me nyt tehdään, kun tennis loppui. ”We just have to continue with our lives”, totesin.
Oli ihan hauskaa palata hetkeksi takaisin penkkiurheilijaksi, mutta kyllä oma elämäni sohvan ulkopuolella on paljon mielenkiintoisempaa. Sekin seikka on onneksi muuttunut näiden vuosien aikana.
Ja sitä paitsi varmasti Federerkin on jo treenaamassa Ranskan avoimia varten