Avioero sademetsittäin (ja vähän myös japanilaisittain)

Uskollinen matkakumppanini Laura lähti eilen takaisin Cairnsiin ja minä puolestani jäin vielä tänne viidakkoon. Päätettiin jo ennen Australiaan lähtöä, että vaikka matkustetaankin yhdessä, niin kumpikin voi tehdä sitä, mikä itseä kiinnostaa. Minä viihdyn sademetsässä ja Laura enemmän kaupungissa, joten tiemme erkanevat hetkeksi ja jatketaan taas yhdessä matkaa, kun olen valmis hyvästelemään tämän metsän.

Tuntui oudolta, kun Laura lähti. Me ollaan nyt vietetty kolme kuukautta yhdessä, koettu kaikki Australian hulluudet, tavattu erikoisia persoonia, selviydytty vaikeuksista, yritetty saada tolkkua kaikesta tästä ja eletty kaikki arkiset asiat yhdessä. Sanotaan että elämä on tragediaa läheltä katsottuna ja komediaa kaukaa katsottuna. Minä sanoisin, että kaikki tragediat muuttuvat komedioiksi paljon nopeammin, kun ei tarvitse kohdata niitä yksin. Meidän matkakumppanuus on toiminut paremmin kuin olisin koskaan osannut edes unelmoida. Ei olla riidelty kertaakaan. Kerran oltiin erimielisiä siitä, kuinka riisinuudelit pitäisi keittää ja toisen kerran siitä, onko patja tarpeeksi kuiva vai pitäisikö se viedä vielä yhdeksi päiväksi aurinkoon kuivumaan. 

Vähän jopa tragikoomista, että näin hyvän ja toimivan suhteen eroon johtaneena syynä ovat hämähäkit. Minä en edes huomaa niitä. Eilenkin melkein törmäsin yhteen noin 15 senttiseen kahdeksanjalkaiseen ja äkkijarrutin vasta kun se oli ihan silmieni edessä. Hämähäkkikään ei episodista tykännyt, vaan meni heti äkäisenä korjaamaan minun seittiin epähuomiossa aiheuttamani vahingot. Myöhemmin illalla kävelin samaan seittiin uudestaan. Tänään vielä kerran. Lauralle puolestaan on kehittynyt kuudes aisti mitä tulee hämähäkkien läsnäolon tiedostamiseen. Hän väsyi jatkuvaan valppaanaoloon, ja päätti että kaupungissa on helpompi hengittää. 

Näin sinkkuna olen ollut erittäin helpottunut huomattuani, että kykenen edelleen jakamaan elämäni jonkun toisen ihmisen kanssa. Ja ennen kaikkea – pidän siitä. Joskus ihmettelin Lauralle ääneen, miksei miesten kanssa ole koskaan näin helppoa. ”No koska ne on miehiä”, tuli vastaus hetkessä. Samalla olen myös ollut todella kiitollinen monille aivan tavallisille asioille, jotka ovat yhdessäeläjille itsestäänselvyyksiä. Ne lukuisat päivittäiset pienet teot ja hetket, kun saa osoittaa toiselle huomiota ja olla huomionannon kohteena. Ihan vaan yksinkertaisesti se, ettei kaikkea tarvitse tehdä itse, eikä yksin. Koska ollaan vietetty joka päivä niin tiiviisti yhdessä on tämä reissukumppanuutemme alkanut jo tuntua avioliitolta. Kun Laura sitten vertasi lähtöään avioeroon, oli pakko heti hätääntyneenä korjata, että ei tämä mikään avioero ole, me ollaan tauolla! Ja pienen breikin jälkeen arvostamme toisiamme entistä enemmän.

Eilen sattumalta päivän teemaan sopivasti luin työpäiväni lopuksi Marie Clairesta jutun japanilaisten tavasta järjestää seremonia avioeron kunniaksi. Mikään vanha perinne tämä ei ole, vaan pikemminkin 2000-luvun fiksu bisnesidea, jolle on hedelmälliset markkinat maassa, jossa erotaan paljon ja pidetään yhtä tärkeänä juhlistaa niin alkuja kuin loppujakin. Japaniksi seremoniaa tunnetaan nimellä ”Rikonshiki” ja tähän juhlaan kutsutaan avioeroparin perheet ja ystävät todistamaan rakkaustarinan loppua sekä uuden alun syntymistä. Juhlan aluksi seremoniamestari kertoo vieraille eroon johtaneet syyt, minkä jälkeen avioeropari lausuu erovalat, jossa he vahvistavat valmiutensa uuteen alkuun. He ottavat pois sormukset toistensa nimettömiltä ja vasaraa apuna käyttäen murskaavat nämä ikuisuutta kuvaavat metallisymbolit (lehtikuvassa pari pitää vasaraa yhdessä samalla lailla kuin kakkulapiota hääkakun ensimmäistä palaa leikatessa).

Tässä nykyaikaisessa japanilaisessa avioeroseremoniassa on paljon analogioita perinteisten hääperinteiden kanssa – päinvastaisessa merkityksessä vaan. Kukkakimpun kiinniottaja on tietenkin seuraava, joka eroaa ja juhlan kohokohta on se, kun eron alullepanija saa rangaistuksensa, käytännössä se tapahtuu niin, että hän saa avioerokakun naamaansa.   

Ja vaikka tämä kaikki saattaa kuulostaa farssimaiselta jäljitelmältä häistä, niin tällä ei yritetä tehdä pilaa avioliitosta ja yhdessä eletyistä vuosista. Voin vain kuvitella, kuinka paljon voimaa tällaisen seremonian järjestäminen vaatii, ja pidän siitä ajatuksesta, että loppujakin juhlistetaan ja annetaan yleisesti surullisina pidetyille tapahtumille erilainen merkitys. Uskon, että mitä selkeämpi ja muodollisempi loppu on, sitä helpompi on henkisesti valmistua uuteen eikä jäädä epämääräiseen välitilaan, missä romantisoi mennyttä tai katkeroituu siitä eikä näe huomisen mahdollisuuksia.

Jutun luettuani tuli vähän haikea mieli. Me ei millään lailla juhlistettu meidän kolmen kuukauden harmonista ja nauruntäytteistä matkakumppanuutamme, jonka tämä breikki nyt ainakin hetkeksi katkaisi. Tämä uusi Lauraton aika on minulle tietynlainen uusi alku. Kuka nyt estää minua kävelemästä hämähäkkiverkkoihin? Kuka jatkaa lauseittani tai auttaa, kun unohtelen sanoja? Ja mikä pahinta, kuka nyt on vierelläni aivan hiljaa kun molemmat on omissa maailmoissaan? Nyt tähän huoneeseen muuttaa kanssani asumaan amerikkalainen tyttö, ja pelkään jo nyt kauhulla, kuinka joudun monta kertaa päivässä vastaamaan, miten menee ja kuuntelemaan kaikkia suurta ihmetystä kuvaavia adjektiiveja ihan tavallisista asioista. Pieni muutosvastarinta on kieltämättä herännyt. Minun ihanan tempperamenttisen pikkumyymäisen Laurani tilalle tulee joku superystävällinen aina korrekti muodollisen kohtelias jenkki. Voi, miten minä selviän tästä kulttuurierosta?  

Teenkö tästä breikistä nyt liian ison numeron? Ehkä. Kohtahan me jo nähdään. Mutta toisaalta, olen täällä Australiassa oppinut niin omista kuin muidenkin reissaajien kokemuksista sen, ettei mikään mene suunnitelmien mukaan. Mahdollisuudet ja uudet käänteet ilmestyvät silloin, kun niitä vähiten odottaa. Halusin siis pysähtyä ja muistella vähän meidän yhdessä vietettyä aikaa. Ja sitten muistinkin, että kyllähän sinä aamuna, jolloin Laura lähti, tapahtui jotain merkillistä! Kaksi naaraskasuaaria käveli meitä vastaan juuri ennen Lauran lähtöä aivan kuin jättääkseen jäähyvästit. Laura ei ollut koskaan aikaisemmin nähnyt niitä niin läheltä, eikä kumpikaan meistä ollut nähnyt kahta – ja vieläpä naarasta – likkumassa samaan aikaan (viime postauksessa kirjoitin enemmänkin näistä oikukkaista leideistä). Itse asiassa hetki tuntui erittäin juhlalliselta ja kyllähän siinä vähän symboliikkaakin onnistuu löytämään. Aluksi kasuaarit kävelivät yhdessä ja sitten yksi otti vähän etumatkaa toisen jäädessä kävelemään hieman taempana perässä. Ne nousivat hitaasti painavilla jaloillaan mäkeä ylös meitä kohti. Ohittaessaan vilkaisivat meitä ja katosivat sitten vuoronperään viidakkoon.