Ei se oo niin tarkkaa
Jos jotain olen oppinut nyt kolmen viikon palkallisen työskentelyn jälkeen Australiassa (ja aikaisemmat vapaaehtoishommat vain vahvistavat tätä näkemystä), niin sen, että vaikka kaikki asiat ovat vähän sekaisin, työntekijät vähän pihalla, esimiehet hukassa, työvälineet vielä enemmän hukassa, niin ei se ole niin kamalaa. Kaikki johtavat, eikä kukaan tottele, mutta ei se maailma siihen kaadu. Seuraavana päivänä tullaan taas töihin ja toistetaan sama uudestaan. Edelleenkin ilman kunnon suunnitelmaa ja ilman kunnon toteutusta. Virheistä ja valituksista opitaan ja tehdään jotain muutoksia – ehkä. Elämä jatkuu.
Suomalaiseen työkultuuriin verrattuna, suhtautuminen työasioihin tuntuu täällä erittäin rennolta. Ja suomalaisesta näkökulmasta katsottuna ehkä myös vähän epäammattilaiselta. Välillä ihmettelen, miten tämä yhteiskunta oikeasti toimii niin hyvin, kun kenellekään ei tunnu olevan käsitystä, mitä ovat tekemässä. Mun työnvälitysfirma on oiva esimerkki tästä: Työvuorot ilmoitetaan samana päivänä, kun työt alkavat. Olen joutunut asiakkaan työlistalta katsomaan työvuoroni, koska heille kyllä ilmoitetaan ajoissa, ketkä ovat töihin tulossa, mutta meille työntekijöille asian välittäminen ei varmaan ole niin tärkeä. Lisäksi olen välillä saanut väärää tietoa, koska minut sekoitettiin usein toiseen, saksalaiseen Annaan, vaikka hän ei edes ollut Anna, vaan Susan. Kerran sain firmalta puhelun, jossa minulta kysyttiin, joko minun kanssani on sovittu työhaastattelupäivä. Kerroin, että olen ollut firmalla töissä jo kaksi viikkoa.
Työni nuudelimarkkinoilla loppui viime sunnuntaina ja tiistaina sain vielä työkeikan lentokentälle. Sain viestin tarkemmista yksityiskohdista työpäivää edeltävä päivänä alkuillasta. Viestissä luki, että tule paikkaan X kuudelta aamulla, työnjohtaja David odottaa sinua siellä. Vastasin, että työvuoroni alkaa kolmelta iltapäivällä. Kysyin, odottaako David samassa paikassa myös siihen aikaan. Viestissä luki myös vaatetusvaatimukset. Jälleen kerran ilmoitettuna ”hyvissä ajoin” päivää ennen työn alkamista. Lentokentällä olisi pitänyt olla jotkut turvakenkien tapaiset, mutta päätin, etten ala hankkimaan yhtään mitään, koska ei ketään oikeasti kiinnosta kuitenkaan, mitä laitan päälle (varmaan sekin ohjeistus on vain sitä varten, etteivät ihmiset saavu paikalle varvassandaaleissa). Nuudelimarkkinoilla meidän työvaatteiden piti olla täysin mustat. Mutta musta on nähtävästi aika liukuva käsite, koska porukalla mm. oranssia, beigeä ja sinistä.
Junat eivät kulje enää yöllä, joten minulla ei ollut mitään käsitystä, miten pääsisin työvuoron loputtua kotiin. En kuitenkaan jaksanut murehtia asiaa. Argentiinalainen huonetoveri oli kanssani samaa mieltä, ongelma ei ole vielä ajankohtaista ”it’s in the future”. Sydneyn lentokentälle pääsee erittäin kätevästi noin 10 minuutissa keskustasta lähijunalla. Mutta hinta on 15 dollaria (yli 17, jos ei omista matkakorttia). Onneksi meidän hostellissa oli majailemassa viikko sitten kaksi ranskalaista maailmanympärysmatkalla olevaa budjettireissaajaa, jotka kertoivat, että kannattaa lähteä edellisellä pysäkillä pois ja mennä loppumatkan jalan. Näin tein. Lentokentälle käveli parissakymmenessä minuutissa, ja matkan hinnaksi tuli 15 dollarin sijaan reilut pari dollaria.
Löysin Davidin, joka kertoi, ettei ole David, vaan Daniel, ”but it doesn’t matter”. Parin sananvaihdon jälkeen aamuvuorolainen, minulle siis entuudestaan aivan tuntematon tyyppi, järjesti minulle kyydin kotiin. Hän tiesi, että yksi tyttö on lähdössä myös keskustaan työvuoron päätyttyä. Näin siis sekin ongelma ratkesi parissa minuutissa, onneksi en jaksanut stressata asiasta etukäteen.
Se, mitä menin tekemään lentokentälle selvisi minulle vasta paikan päällä, kun työvuoroni alkoi. Koko illan ajan meille tuotiin roskapusseja lajiteltavaksi. Se oli yllättävän hauska homma. Mulla oli vähän sellainen olo kuin olisi CSI:ssa ja etsisi todisteita.
Pari tuntia siinä ehdittiin hääriä terminaalin lastausalueella, kunnes joku kiinnostui meistä. Minä vähän ihmettelinkin, että miten oli mahdollista, että siitä vaan menin lentokentälle jonnekin lastausalueelle ja rupesin vaan hommiin. Mentiin siis hakemaan kulkulupatarrat käsivarteen, ja siinä touhussa vierähti semmonen puolisen tuntia.
Turvamiehet istuivat siinä työpisteemme edessä koko ajan vauhtimassa meitä. Jos me vaikutettiin liian totisilta, he pitivät tehtävänään myös hauskuuttaa meitä. Pari tuntia taas ehdittiin tehdä töitä, ja poliisit saapuivat paikalle. Heillekin täytyi selittää, mitä oltiin tekemässä.
Laura oli ollut aamuvuorossa ja kertoi, etteivät he olleet tehneet mitään ensimmäiseen kolmeen tuntiin jonkun viivytyksen vuoksi. Myöskään nuudelimarkkinoilla ei oltu ensimmäiseen kolmeen tuntiin tehty mitään, koska tarvittavat työvälineet eivät olleet ehtineet saapua. Harmitti, etten silloin ollut vielä töissä, koska sinä päivänä maksettiin sunnuntailisä, vaikkei ollut sunnuntai. Yrityksessä, jolle tein töitä, maksetaan torstaina viikonloppulisän, ja viikonloppuna ihan normaalia palkkaa. Torstai, sunnuntai, väliäkö sillä.
Olen aina ollut aika suurpiirteinen, mutta täällä se on vielä pahentunut. Muistan, kuinka joogaretriiittipaikassa vapaaehtoistyössä ollessani selitin uteliaille australialaisille vieraille, että olen täällä wwooffaamassa ja reppureissaamassa. Ja tajusin, etten ole oikeasti kumpaakaan. Minulla ei ole reppureissua, vaan matkalaukku, ja olen löytänyt paikan WorkAwayn, enkä WWOOF:in kautta. Mutta nämä ovat sellaisia pikkuseikkoja, joita ketään ei täällä kiinnosta.
Olen pikkuhiljaa alkanut tajuamaan, että minua varmaan odottaa elämäni suurin kulttuurishokki, kun palaan takaisin Suomeen. Se iski jo pari päivää sitten, kun luin jotain Saara Aaltoon liittyviä blogipostauksia. Miten niinkin positiivisesta asiasta kuin suomalaisen lahjakkaan laulajan menestyksestä ulkomailla on saatu aikaiseksi ongelma? Oikeasti, en tajua. Täällä australialaiset ovat niin ylpeitä kaikesta australialaisesta ja kehuvat kaikkea maasta taivaaseen, vaikka asioissa ei olisi edes mitään erityistä.
Täällä olen jo oppinut, että kun joku aussi kysyy ”How was it?”, siihen on vain yksi ja ainoa oikea vastaus – Amazing! Leveä hymy ja ”amazing”, venyttäen pitkään toista aata. Mikä tahansa muu vastaus herättää toisessa pientä ärtymystä – mikä ihmeen asennevamma tolla on?
Mut hei, onneksi se kulttuurishokki on vasta ”in the future”. Murehdin sitä sitten.