Fadosta, mahdollisuuksista ja vegaanisesta marengista
Jatkanpa vielä vähän samasta aiheeseesta, josta viimeksi jo vähän kirjoittelin: vegaaniudesta ja mahdollisuuksista.
Kaikkihan tietää, ettei ruoka ole vain ruokaa. Se on muistoja, perinteitä, tarinoita. Rakkaiden kanssa vietettyjä hetkiä, nautiskelua. Siksipä vegaaniseen ruokavalioon siirtyminen oli minulle alkuvaiheessa välillä kuin fadoa. Tiedättehän sen portugalilaisen kaihoisan musiikin, sydäntäsärkevän ikävän jotakin menetettyä kohtaan. Vaikkei osaisi sanaakaan portugalia, musiikin välittämä kipu menee suoraan jokaisen tajuntaan. Jokaisen, joka on joskus menettänyt jotain.
Joskus vanhoja tuttuja ruokia haluaisi syödä, ei maun takia, vaan niiden hajuihin varastoituneiden ihanien hetkien vuoksi. Jotta vanhat ajat ja rakkaat muistot tuntuisivat elävimmiltä, kokeakseen niiden tuomaa lämpöä ja turvaa. Fado on nostalgista itkua kadotettua kohtaan. Vegaanina hyväksyy sen, ettei tiettyihin asioihin ole enää palaamista. Usko reiluuteen ja arvostus maapalloa ja sen muitakin asukkeja kohtaan on kuitenkin vahvempaa kuin mikään tarve muistella vanhoja. Alkaa luomaan tietoisesti uusia perinteitä, uusia muistoja.
Onkin ollut niin ilo seurata, millainen buumi vegaaniuden ympärillä on viime aikoina Suomessa ollut. Vihis, nyhtis, härkis… Fado kuuluu enää vain hiljaa jossain taustalla. Sen on korvannut innostus jotain uutta kohtaan. Nyt soi afrikkalainen rummutus. Sen energinen ja elämäniloinen rytmi saa mielen ja kropan heilumaan hallitsemattomina, kenestäkään mitään välittämättä, aivan valtoimenaan. Viime aikoina yhä useampi itkulaulu on osoittautunut turhaksi. Kun vegaanit innostuvat uusista (ja uusista vanhoista) tuotteista, niin sille innostukselle ei ole mitään rajaa. Sana innovaatioista ja uusista lanseeratuista tuotteista kiertää vegaanipiireissä ihan uskomatonta vauhtia. Ja se into on tarttunut muihinkin.
Mistä eniten iloitsen on se, että kaikki tuntuu olevan nykyään vegaanille mahdollista. Viime keväänä olin käymässä äitini luona ja kokeilin ensimmäistä kertaa tehdä marenkia aquafabasta. En muista, milloin olisin viimeksi ollut yhtä innoissani mistään. Vatkasin kikhernenesteen ja sokerin ja katsoin sen muuttuvan kuohkeaksi valkoiseksi vaahdoksi. ”Katso nyt, katso nyt”, huudahdin aina välillä äidille. Niin uskomatonta! Ja kun marengit olivat uunissa, kävin katselemassa niitä ainakin viiden minuutin välein. Ihalin niitä kuin nukkuvaa lasta. Niin kaunista! Minäkö sain tämän aikaan? Kikherneetkö saivat tämän aikaan? Huvittavinta on, etten edes tykkää makeasta. En ole koskaan tehnyt ”oikeita” marenkeja. Iloitsin ennen kaikkea mahdollisuudesta. Jos haluan, voin.
Vegaaninen Pavlova
Toivottavasti, ette ajattele, että olen ihan tärähtänyt. Sekaanin näkökulmasta tämä into saattaa vaikuttaa hieman liioitellulta. Mutta kuunnelkaa edes hetken fadoa. Ja sitten afrikkalaista rumpumusiikkia perään. Ehkä sitten ymmärrätte.
Muistatteko, kun Sauli Niinistö valittiin presidentiksi ja joku lapsi oli ihmetellyt, että voiko mieskin olla presidentti. Hänen elinaikanaan maan johdossa kun on aina ollut nainen. Kaksitoista vuotta on toisille vain hyvin lyhyt pätkä historiaa, ja toisille ainoa todellisuus. Ehkäpä tulevaisuudessa ihmetellään, että voiko myös kananmunista tehdä marenkia. Kuka tietää, kehitys on ollut aivan huikeaa.