F**k this s**t, we are going to Australia!

Vitsistä se lähti, mutta nyt lähtöön on enää neljä päivää. Aika hyvin olen blokannut koko asian mielestäni, mutta nyt kun lähtö lähenee, täytyy alkaa tekeen jotain. Esim. pakkaamaan. Onneksi tärkeimmät asiat eli viisumi, lentolippu ja vakuutus on jo hoidettu.

Elämä tuntuu kulkevan sykleittäin, ja jokainen sykli, on vastaus edelliseen. En varmaan koskaan olisi keksinyt lähteä Australiaan, ellen olisi työskennellyt Puolassa. Työkaverini kanssa Australiasta haaveilu tuntui olevan ainoa puheenaiheemme, ja taisimme puheillamme kyllästyttää kaikki muut. Lopussa lounasseurueestamme jäi jäljelle vain me kaksi.

Oikeastaan joskus on suuri siunaus päästä ympäristöön ja työhön, jotka ovat itselle aivan vääriä. Milloinkaan muulloin ei näe yhtä kirkkaasti, mitä elämältä oikeasti haluaa. Tajusin myös, että minulla on ollut pitkäaikainen haave, joka ei koskaan ollut toteutunut. Matkustelu. Seikkailu. Niin kauan kuin muistan olen halunnut nähdä maailmaa, lähteä pitkäaikaiseen reissuun, olla seikkailija. Se ei ole koskaan onnistunut. Joko on ollut puutetta rahasta tai ajasta.

Aikaisemmin mainitsin, kuinka Puola on avannut silmät mahdollisuuksille, joita en ole ennen nähnyt. Olen aina tiennyt mahdollisuudesta working holiday-viisumiin, muttei se koskaan ollut kiinnostanut minua. Kunnes Puolassa tajusin, miten mahtava mahdollisuus se on nähdä maailmaa ilman suuria säästöjä. Laskin, kuinka monta vuotta minun pitäisi olla Puolassa töissä, jotta voisin asua vuoden Australiassa. Noin kaksitoista. 12 years of…

Kaikkia unelmia ei aina onnistu toteuttamaan. En usko, että koskaan on liian vanha, mutta elämäntilanne asettaa toiset asiat etusijalle. Unelmien toteutus ei enää kiinnosta samalla tavoin. Mutta pitkäaikaiset toteutumattomat unelmat eivät unohdu, ne muuttuvat muistissa asioiksi, joista haaveili kauan, mutta joita ei koskaan tehnyt. En halunnut, että niin käy.

Toivon, että vuoden jälkeen reissaaminen tulee ulos korvista, silmistä, jalkapohjista, selästä ja käsistä. Että voin sen jälkeen keskittää energiani muiden asioiden toteuttamiseen.

Puolasta viisastuneena tiedän nyt, kuinka tärkeää on väliaikaisuuden tiedostaminen. Tällä kertaa se on helpompi tiedostaa, sillä viisumi on vain vuodeksi.  Pyrin olemaan murehtimatta turhia. Oppimaan edes vuoden ajan elämään hetkessä. Olla suunnittelematta. Muistutan itseäni, että tämä on seikkailu.

En tiedä Australiasta kovin paljon, mutta kaikilla muilla kuitenkin tuntuu olevan jokin mielipide.

Olen kuullut, että…

…Australiassa on ihanan leppoisa tunnelma

…siellä osataan nauttia elämästä, kaikki ei pyöri vain työn ympärillä

…ihmiset auttavat mielellään

…netti on hidas… ja kallis… tai sitä ei ole

…töitä on helppo löytää

…töitä on vaikeaa löytää

…palkka on hyvä

…palkka on huono

…reppureissaajia yritetään huijata

…kaikki ötökät yrittävät tappaa (itsehän tunnen Australian eläimistöstä vain koalat ja kengurut)

…Australia on kallis

…että rakastun Australiaan ja aussiin, enkä koskaan tule takaisin

Viimeisimmän olen kuullut aika monesti. Minulla ei pitkästä aikaa ole mitään sitä vastaan, että rakastuisin. Mutta olen kuullut myös, että parisuhdeviisumi maksaa 5000 aussidollaria. Aussiin ei siis ole varaa rakastua. Joten toivon, että jos amorin nuolet lentelevät, niin ne osuisivat mieluummin johonkin eurooppalaiseen. Kunhan ei puolalaiseen. Siinä olisi jo liikaa komiikkaa mukana. Aivan liian ivallista jopa kohtalolta.

Ai niin, reissuunhan en lähde yksin. Lähdetään tietenkin yhdessä entisen työkaverini kanssa. Entisestä työkaverista tuli ihana ystävä ja tuleva matkakumppani. Ja tästä olen Puolalle ikuisesti kiitollinen.