Ihana kamala junamatka

Viime lauantaina hypättiin, kuten aikaisemmin jo mainitsin, junaan, joka vei meidät Rockhamptoniin. Matka kesti yli 10 h, mutta meni ohi yllättävän kivuttomasti – ainakin alkuosan.

Tämä oli siis meidän ensimmäinen kaukojuna Ausseissa. Ihan ensimmäiseksi huomattiin, että meidän liput muistuttavat erittäin paljon lentolippuja. Paperilla kerrottiin, että laukkujen check-in alkaa tuntia ennen matkaa, ja enimmäispaino laukulle on 20 kg. Käsitavaroita saa olla yksi laukku, jolla on samat mitat kuin lentokoneen käsitavarana menevään laukkuun, enimmäispaino siinäkin 20 kg. Vähän säikähdettiin, että miten saadaan ahdettua muutenkin aika täynnä olevaan reppuun sekä käsilaukku että yhden kokonaisen päivän eväät. Melkein aletiin panikoimaan, mutta sitten ajateltiin, että luultavasti kaikki menee virkailijoiden kanssa samalla ”no worries”-asenteella, mitä aina aikaisemminkin. Sitä paitsi meillää on jo muutenkin Lauran kanssa kokemusta matkustussääntöjen rikkomisesta täällä. Ensimmäisellä kerralla, kun lähdettiin Sunshine Coastille meidän WorkAway-paikkaan, niin unohdettiin juna-asemalla, innostuksesta varmaankin, leimata itsemme ulos (ainakin Koillis-Australian paikallisliikenne toimii niin, että täytyy leimata itsensä sisälle ja ulos). Muistin ulosleimaamisen illalla, kun istuimme katsomassa Master Chefiä. Mutta arvatkaas mitä? Sakkona unohduksesta vähennetään jokin könttäsumma ladatusta arvosta riippuen siitä, mitä kulkuvälinettä käyttää. Meidän korteilta lähti automaattisesti 10 dollaria. Oikeasti meidän olisi pitänyt maksaa matkastamme 11 dollaria. 

No, oltiin oikeassa tässäkin tapauksessa. Mitään sanktioita ei lisäkiloista tai matkatavaroiden määrästä tullut. Lauran laukussa oli ylimääräiset nelisen kiloa, ja työntekijöiden reaktio siihen oli erittäin pahoitteleva ilme: ”darling, joko vähennät laukusta ylimääräiset tavarat, tai joudut ottamaan laukun itse vaunuun”. Ai, sekö oli rangaistus? Oman laukun nostaminen vaunuun? Mun laukku oli oikean painoinen, mutta en vaan tajunnut, miksi se piti antaa pois, jos sen saa ottaa mukaankin. Työntekijät yrittivät rohkaista minua. ”Se on turvallista, se viedään eri vaunuun, sinun ei tarvitse huolehtia.” Katsoin laukkuani kuin äiti lastaansa, joka on viety päiväkotiin ensimmäistä kertaa. Jätänkö vai enkö jätä? Onko varmasti turvallista? No, jätin. Mutta en oikein edelleenkään tajua systeemiä.

Ajateltiin, että kaukojunissa on varmasti Wifi sekä mahdollisuus ladata tietokone. Ei ollut. (Myöhemmin tosin huomattiin, että vaunun viimeisillä penkeillä oli yksi pistorasia.) Oikeastaan koneeton ja netitön aika oli juuri se, mitä tarvitsimme. Juna kulki todella hitaasti, ulkona vain metsiä, peltoja, lehmiä, muutamia kenguruita ja kauniita maisemia. Vaunussa ei kuulunut kännyköitä, eikä sormien naputusta näppäimistöllä. Minä istuin ikkunan vieressä ja katsoin, kuinka junan veturi kaarsi eteenpäin radalla, joka tuntui kulkevan tiheän kasvillisuuden läpi. Puut olivat korkeaita kasvaen aivan vieressä saaden radan näyttämään hyvin kapealta. Oli turvallinen olo. Ja aika pysähtynyt. Kun ikkunasta katsoi ulos, ei tiennyt eletäänkö vuotta 2016 vai olemmeko 1900-luvun Australiaan saapuneita imigrantteja.

Junassa ei meinannut Lauran kanssa jutut loppua, vaikka ollaan reissattu yhdessä jo yli kuukauden ja luulisi, että kaikki sanottova on jo sanottu. Ei todellakaan. Meihin iski kamala inspraatio elämää kohtaan sekä uskomaton matkailukuume (vähän hassua kun on muutenkin reissussa), ja ehdimme junamatkan aikana haaveissamme pyöräillä Ahvenanmaalla, seilata Välimerellä, kiertää Norja ja Ruotsi sekä tehdä Siperian radan junamatka. Kun kaiken lisäksi saimme vielä hakea ravintolavaunusta ilmaiset kahvit, niin olimme onnemme kukkuloilla. 

Uppouduimme haaveillussamme niin pitkälle, että suunnittelimme jo, mitä eväitä kannattaa ottaa mukaan viikon kestävälle Siperian junamatkalle, pohdimme, mitä tekemistä junassa voisi olla ja miten ikävää olisi, jos viikon ajan pitäisi jakaa hytti jonkun todella rasittavan ihmisen kanssa. Oikeasti miettikää, miten suuri rooli kanssakumppaneilla on siihen, millaiseksi matka muodostuu sellaisissa olosuhteissa! Joka tapauksessa päätimme, että jos vielä joskus alamme väsymään reissailuun tai valittamaan liioitelluista ongelmistamme, täytyy ostaa junalippu jonnekin kauas! (Helppoa Australiassa!) Ei ole parempaa tapaa tai paikkaa rentoutua ja elää hetkessä. Siinä tajuaa olevansa juuri siellä, missä haluaakin olla ja tekevänsä juuri sitä, mitä haluaakin tehdä.

Ehkäpä jossain puolivälissä tunnelma muuttui merkittävästi. Meditatiivisen levollinen ja haaveileva olotila haihtui pikkuhiljaa yhä kauemmas ja kauemmas ja tilalle tulivat ärtymys ja valitus. Nimittäin sekä taaksemme että eteemme saimme uudet matkakumpparit, kunnon kauhukakaraperheet. Aikuiset ehkä vielä lapsiakin hirveämpiä. Puhuivat pienille rakkailleen kuin koirille, ja nämä käyttäytyivät juuri kuin koirat, joille huudetaan ”Ei” aivan liian usein ja liian kovaa – eli uskomatta yhtäkään kieltoa. Minusta tuntui kuin olisin ollut keskellä todella huonoa reality-ohjelmaa, josta ei pääse pois. Kaukosäädin on hukassa, ja sama ohjelma kestää vielä koko loppuillan. Spessumaratoni lauantai-illan ratoksi. Jos pelkäsimme viikon kestävän Siperian radan vaikeita matkakumppaneita, niin ei se viiden tunnin sivistymättömien aikuisten ja hullujen lasten kestäminen ollut sekään helppoa. Yritin ajatella optmistisesti – en ole koskaan nähnyt Venäjällä (yhtä) huonosti käyttäytyviä lapsia. Todennäköisyys kokea tämä kaikki uudestaan on pieni.

Matkahaaveilun sijaan kaikki keskustelumme siirtyi pikkuhiljaa nyt lastenkasvatukseen. Ei enää kiinnostanut matkustaa yhtään minnekään. Ei varsinkaan tehdä mitään Siperian matkaa. Valitimme lapsista, valitimme aikuisista, valitimme kasvatuksesta. Teimme olomme itsellemme entistä tukalammaksi, kunnes tajusimme, että emme omalla jorinallamme yhtään auta tilannetta.

Koska olen pyrkinyt viime aikoina löytämään kaikesta jotain positiivista, niin päätin ottaa tämänkin kokemuksen opetuksena. Meillä molemmilla on Lauran kanssa ongelma, että annamme liikaa ympäröivän maailman vaikuttaa mielialaamme, joten sanoin mielessäni kiitos, että minulle on lähetetty (en tiedä kenen toimesta) tällainen koettelemus, jonka avulla voin harjoitella sulkemaan ympäristön silmistäni ja korvistani ja kuuntelemaan omaa mieltäni. Meditoin hetken ja arvatkaa mitä? Se tepsi. Yhtäkkiä en omistanut yhtäkään ajatusta sille, mitä ympärillä tapahtui! Mutta mikä vielä uskottomampaa oli se, että edessämme oleva n. 10 v. tyttö, joka vain härnäsi ja provosoi koko matkan ajan paljon nuorempaa pikkuserkkuaan, alkoi yhtäkkiä kertomaan hänelle tarinoita ja opettamaan historiaa. Uskomatonta!

No, se matka onneksi lopulta loppui. Mutta koettelemukset ei. Mutta siitä sitten seuraavassa postauksessa!