Jenolan caves – mielikuvituksen iloittelua valossa ja pimeydessä

Pari päivää sitten teimme täältä Katoombasta päiväretken Jenolan luoliin. Kyseessä on yksi maailman vanhimmista löydetyistä luolista sekä Australian kävijämäärältään suosituin tippukiviluolasto. Odotimme bussia Katoomban turistitoimistossa muutaman muun matkailijan kanssa. Kuski oli myöhässä, mutta se on ihan tavallista Australiassa. Oli kylmä ja tuulinen päivä, eikä ulos tehnyt mieli lähteä. Katselin ikkunasta juna-asemalta tulevia ihmisiä. Ihmisiä paleli ja lakit lähtivät lentoon. Tavallaan se oli täydellinen päivä luolille, sillä ulkosäästä riippumatta luolien sisällä on aina noin 15 astetta. Lähdin ulos toimistosta kurkkimaan kulman taakse, joko bussi olisi jo paikalla. Näin kuskin tulevan kohti, ja sitten kääntyvän takaisin bussille, varmaan unohti jotain. Samassa pariskunta lähestyi häntä, kysyivät neuvoa jonnekin. Siinä he juttelivat tovin, vaikka oltiin jo aikataulusta reilusti myöhässä. Koskaan ei ole niin kiire, etteikö löytyisi aikaa small talkille ja huulenheitolle.

Meitä oli vain yhdeksän turistia lähdössä sinä päivänä luolille, joten oli oikein mukava pieni porukka kasassa ja kaikki sujui sutjakkaasti. Tietenkin jokaisessa turistiryhmässä on aina yksi kyselijä. Tällä kertaa heitä oli kaksi. Yksi nuori mies sekä edessämme istuva noin kahdeksankymppinen herra. Vanhempi mies varsinkin oli melkoinen papupata ja saimmekin tietää paljon faktoja niin luolista, jonne olimme matkalla, tiestä, jota ajoimme, taloista, joita näimme sekä kuskimme henkilökohtaisesta elämästä. Kuski raukka, luuli varmaan saavansa kivan intoverttisen työn, jossa voisi vain olla hiljaa omissa ajatuksissaan, mutta joutuukin vastaamaan kaikesta elämäänsä liittyvästä alkaen siitä, missä kävi koulua. Mietimme Lauran kanssa, millaista on ollut papupataherran rouvan elämä. Hän istui kiltisti hiljaa koko matkan, välillä vain kommentoiden ”yes, lovely”, kun hänen miehensä odotti jotain reaktiota häneltä.

Luolille oli matkaa bussilla reilut kolme tuntia. Käännyttyämme päätieltä kohti luolia tie alkoi käymään erittäin kiemurtelevaksi ja hitaaksi. Vuoristonäkymät sademetsineen ikkunasta olivat uskomattoman upeat. ”Hei, katsokaa, tuolla on kenguru!”, bussikuski sanoi, ajoi sivuun tieltä ja pysähtyi sitten kokonaan. ”Meillä on vielä hyvin aikaa, mennään katsomaan”, hän otti omenan kassistaan ja alkoi leikkaamaan siitä pieniä lohkoja. ”Ottakaa tästä omenanpalasia matkallanne ulos”.

IMG_9126.JPG

Kuin maksullisen tien tarkastaja portillaan, pieni wallaby siinä innokkaana odotteli meitä. Tuskin ehdimme kaikki nousta kyydistä, kun se jo hyppeli meitä vastaan. Kävi nappaamassa kaikilta tiemaksun – palan omenaa siis – ja suostui muutamaan selfieenkin. Me jatkoimme hetken päästä matkaa, ja toivottavasti myös wallaby lähti tekemään sitä, mitä sen oikeasti kuuluisi tehdä – nukkua, yöeläin kun on. 

IMG_9120.JPG

IMG_9127.JPG

Kymmenestä yleisölle avoimesta luolastosta me valitsimme Orient caven, Itämaisen luolan. Ennen opastetun kierroksen alkua meillä oli vielä noin tunti aikaa, joten päätin tehdä pienen lenkin järveltä lähtevää jokipolkua pitkin. Maisemat muistuttivat jälleen kerran jotenkin Lappia. Edelleen täytyy muistuttaa etten ole Lapissa käynyt, mutta jotenkin vaan oli ilmaa myöten niin tutunoloista. 

IMG_9138.JPG

IMG_9150.JPG

IMG_9155.JPG

IMG_9156.JPG

IMG_9159.JPG

Kun porukkamme oli kasassa, lähdimme kävelemään luolille metsäistä mäkeä ylös. Oppaan apulaisena oli nuori poika, joka johti ryhmäämme eteenpäin. ”Hei, tuossa on tuo lintu, en muista nimeä”, poika osoitti sormella metsään. ”Ai lyyralintu?”, Laura ehdotti. ”Joo, lyyralintu”. Lyyralintu on saanut nimensä lyyran mukaan, sillä lintu osaa matkia monia ääniä. Olimme nähneet linnun jo aikaisemmin, siitä sen tiesimme. (Katsokaa tämä video linnun uskomattomista taidonnäytteistä!) Kerääntyessämme luolan eteen, opas pyysi poikaa kertomaan säännöt ennen kuin astuisimme sisälle. ”Säännöt?” poika ihmetteli ihan kuin olisi kuullut ensimmäistä kertaa asiasta. ”Eikun joo, ensimmäinen sääntö on, ettei luolassa saa syödä mitään, koska ruoantähteet houkuttelevat eläimiä luoliin. Eläimet eivät pimeässä osaa takaisin pois, kuolevat sinne, eikä hajusta pääse eroon. Toinen sääntö on se, ettei luolassa saa syödä mitään. Eikun, mähän sanoin sen jo. Toinen sääntö on se, ettei luolissa saa koskea mihinkään. Kristallipinta menee kosketuksesta pilalle, eikä sitä voi korjata.” Good job, odotin aplodeja, muttei niitä tullut. Sympaattinen poika.

IMG_9139.JPG

IMG_9166.JPG

Kun neljä kuukautta sitten tulimme Australiaan, yritin kovast saada tolkkua siitä, minkätyypinen tämä maa oikein on. Muistan ajatteleeni, että Australia on kuin lapsi, joka on syntynyt rakastavaan ja hyvinvoivaan perheeseen. Koulussa sitä ei kiusattu, opettajat eivät isotelleet, ja pienestäkin kehityksestä on kehuttu maasta taivaaseeen. Se on lapsi, joka on päässyt aina vähän liian helpolla, saanut paljon ilmaiseksi ja elänyt ilman murheita. Ensimmäistä kertaa ihmettelin australialaisten kärsivällisyyttä ja ymmärtäväisyyttä hoitaessani maahan saavuttuani virallisia asioita. Totta kai myöhemmin olen saanut nähdä muitakin puolia Australiasta, mutta edelleen joskus mietin, minkälainen ilmapiiri Australiassa olisi, jos se olisikin yksi Euroopan maista.

Jenolanin luolat löysi ensimmäisenä James Whalan vuonna 1983, tosin legendan mukaan lainsuojaton James McKeown käytti luolia suojapaikkanaan. Aboriginaalit tiesivät luolien olemassaolosta jo tuhansia vuosia ennen eurooppalaisten tuloa, he käyttinen niistä nimeä ”Binoomea” – pimeät paikat. Tutkijat uskovat, etteivät aboriginaalit menneet sisälle luoliin, mutta luolien vedellä uskottiin olevan parantavia voimia ja sairaita tuotiin paikalle ihmeiden toivossa.

Päästyämme sisälle luolaan, opas sammutti kaikki valot ja pyysi heiluttamaan sormiamme kasvojen edessä. ”Näettekö jotain?” Minä näin. En ollut koskaan ollut niin pimeässä, mutta silti sormet näyttivät liikkuvan pilkkopimeääkin tummempina silmieni edessä. ”Jos näette, hallusinoitte. Se on aivojen tuottamaa kuvitelmaa. Jos ollaan tässä vielä hetken, kohta luulette näkevänne myös seinät ja oviaukon”. 

IMG_9176.JPG

IMG_9177.JPG

Mielikuvituksella oli tärkeä rooli koko kierroksen ajan tästä eteenpäinkin. Löytäjät olivat nimenneet luolat sen mukaan, mitä ne muistuttivat. Kävimme mm. Intiassa, Persiassa, Egyptissä ja sademetsässä. Luolat varmaan saavat ihmisen vähän sekaisin, koska jonkun ajan päästä, unohdin täysin, missä oikeasti olin ja sen sijaan näin aivan elävänä itämaiset temppelit, sademetsän eläimet, vesiputoukset ja virtaavan Niilin. Valoilla leikiteltiin, paljastettiin yksi kohta vuorotellen, jottei varmasti mikään yksityiskohta jäisi hienomman ja suuremman pylvään varjoon. 

IMG_9206.JPG

En ole varmaan koskaan käynyt missään niin kauniissa paikassa. En edes yritä kuvailla sitä sanoin, eivätkä kännykälllä otetut kuvat tee luolille kunniaa. Korallinvärinen luola muistutti ennen kaikkea jotain mystistä vedenalaista paikkaa. Ihan kuin olisi ollut sukeltamassa, kuivalla maalla vaan.  

IMG_9185.JPG

IMG_9211.JPG

Kuten olen aikaisemmin maininnut, niin sade on seurannut meitä koko matkan ajan. Enää en valita, sillä ensimmäistä kertaa neljään vuoteen Orient-luolaan oli kerääntynyt lukuisten sadepäivien ansiosta pieni maanalainen järvi, joka näytti lähinnä sumuiselta pilveltä. Se oli yksi lempikohtiani luolassa.

IMG_9222.JPG

Luolasta ulos päästyämme meitä odotti sama kylmä ja tuulinen ilma mitä tultaessakin. Söimme eväät penkillä ja jaoin osan omenastani tällä kertaa papukaijan kanssa. Eväät maistuvat aina paremmalta kun ne saa jakaa jonkun kanssa.

IMG_9249.JPG

IMG_9255.JPG

IMG_9259.JPG

Kävimme katsomassa josko bussiin pääsisi jo sisälle. Löysimme tutunnäköisen bussin, muttei tutunnäköistä kuskia. Bussikuski kylläkin tunnisti meidät. Otti kirjansa ja silmälasinsa pois, ja laittoi lätsänsä päähän. ”Näytänkö nyt samalta?” Kyllä, siinähän se meidän kuski on, ja uskaltauduimme nousemaan nyt paljon turvallisemmalta tuntuvaan bussiimme. Hetken päästä myös vanha pariskunta tuli lämmittelemään. Papparainen jatkoi heti kyselemistä siitä mihin jäi. Bussikuski kävi tarjoamassa meille neljälle vähän suklaataan, hänkin näköjään tykkää eväitten jakamisesta. Bussin edessä roikkui lappunen: ”Ei ruokaa, ei juomia”. Bussikuski kertoi, ettei australialainen ikinä kieltäytyisi tarjotusta suklaasta. Australia on kuulemma yksi suurimpia suklaankuluttajamaita (totta, seitsemännellä sijalla, tarkistin myöhemmin). Kuski lähti hetkeksi ulos ja papupatapappa otti meidät heti uudeksi kohteekseen. ”Niin, olitteko te sieltä Uudesta Seelannista?” Ei ihan, mutta hyvä arvaus, mate. Suomi varmasti kuulostaa aussin korvaan uusiseelantilaiselta murteelta, helppo sekoittaa.

Lopun porukankin saavuttua luolakierroksiltaan, lähdimme takaisin kohti Katoombaa. Samat työmiehet, jotka ohitimme jo menomatkalla, olivat edelleen tietöissä. Ja olisivat vielä muutaman tunnin. Pimeään asti, kuskin mukaan. Papparainen halusi tietää. Matkailu on uskomatonta. Jonkun toisen ihmisen yhden tavallisen työpäivän aikana minä ehdin vierailla luolissa, kiertää Lähi-idän, käydä Niilillä ja sukeltamassa. Aika on niin jännä asia. Ja mielikuvitus myös.

Kommentit (0)
Rekisteröitymällä Lilyyn kommentoit kätevämmin ja voit perustaa oman blogin. Liity yhteisöön tästä.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty *