Kaakkois-Aasian matkapäiväkirja: Itsetutkiskelua rannalla
Päätin nyt, etten enää edes yritä postata joka päivä. En enää jaksa viettää yhtäkään iltaa taistellen netin kanssa, joten mennään netin ehdoilla tästä eteenpäin.
Kolmantena päivänä Ko Changilla en tehnyt yhtään mitään järkevää. Söin, kävin rannalla ja hieronnassa. Vieläkään en päässyt lomafiilikseen kiinni ja se edelleen vaivasi mieltäni. En ole koskaan oikeastaan ennen kärsinyt matkaväsymyksestä. En tiennyt, kuinka siihen tulisi suhtautua ja mitä kuuluisi tehdä. Enkä ollut edes varma vaivasiko minua matkaväsymys vai oliko kyse jostain muusta.
Analysoin fiiliksiäni rannalla ja tulin siihen lopputulokseen, että minua ei vaivaa mikään, mutten oikeastaan ole rantaloman tarpeessa. Ko Chang tuntui kuin lääkkeeltä vaivaan, jota minulla ei ole. Kun muistelin aikaisempia rannalla tai auringossa vietettyjä lomia, muistan kuinka ne aina herättivät minut takaisin eloon. Työstä ja opiskelusta väsyneenä tai stressaantuneena nautin siitä, kun sai vain olla. Suomen pimeyden ja kylmyyden jälkeen valo ja lämpö muistuttivat taas, millaista on olla koko kropallaan aistiva ja tunteva olento.
Mutta viimeiset 11 kuukautta Australiassa ovat ehtineet parantaa minut kaikesta tästä jo. Olen saanut tarpeeksi aurinkoa, olen saanut viettää aikaa paratiisisaarella vielä kauniimmissa maisemissa ja vaikkei minulla moneen kuukauteen Sydneyssä ollut yhtäkään kokonaista vapaapäivää, en siltikään ollut väsynyt tai stressaantunut töistä.
Tajusin, että rantaloma on täydellinen siihen, ettei tee mitään. Ei minkään tekeminen jonkun muun kanssa on laatuaikaa. Koska minulla ei ollut ketään kenen kanssa viettää laatuaikaa, eikä henkistä tarvetta yksinololle, en oikein saanut mitään siitä irti. Mutta jo pelkästään tämän älyäminen kohensi vähän mielialaani. Ongelmana ei siis ollut matkaväsymys. Ongelma oli siinä, että minulla olisi ollut aikaa ja voimavaroja olla sata prosenttisesti läsnä jollekin ja jonkun kanssa, mutta ei ihmistä kenelle olla läsnä. Tämä ei ollut niin surullinen ajatus, miltä se kuulostaa. Kyseessä ei ollut yksinäisyys, vaan se, että ne ihmiset, joiden kanssa olisin mielelläni sen ajan viettänyt, eivät olleet fyysisesti lähellä. Kyseessä oli lähinnä tylsistyminen. Jos olisi ollut mahdollista, olisin mielelläni lahjoittanut sen ajan ja lämmön jollekin, joka olisi ollut enemmän sen tarpeessa.
Oman keittiöpsykologidiagnoosin jälkeen piristyin sen verran, että otin lomaselfien. Näin helpottuneelta näyttää ihminen saatuaan tietää, mikä häntä vaivaa.
