Kaakkois-Aasian matkapäiväkirja: Kuinka matkustaa ilmaiseksi tuk-tukeilla

Yritykseni postata joka päivä meni heti mönkään, kun netti ei eilen illalla toiminutkaan. Mutta minkäs teet.

Toinen päivä Bangkokissa on tähän asti ollut matkani tapahtumarikkain päivä, ja samalla myös hyvä esimerkki siitä, mitä soolomatkailu parhaillaan on: seikkailua, selviytymistä, ja muihin reissaajiin tutustumista. Heti pieni varoitus alkuun: postaus on piiiitkä.

Aamiaisella juttelin pitkään indonesialaistyttöjen kanssa matkustamisesta, ruoasta ja kahvista. Lempiaiheeni. He kertoivat paljon kotimaastaan, ja minuakin alkoi Indonesia kiinnostamaan maana ihan eri lailla. Tyttöjen matkan kohokohta oli Coldplayn konsertti, joka olisi seuraavana päivänä. Coldplay ei kuulemma koskaan tule Indonesiaan, vaan aina naapurivaltioihin, joten monien indonesialaisten matkat usein kohdistuvat naapurimaihin Coldplayn kiertueiden mukaan. Coldplay taas näyttää seuraavan minua, koska Sydneyssä heillä oli kaksi konserttia ihan työpaikkani lähellä. Oli hauska illalla kävellä kotiin Coldplayn livekonsertti taustamusiikkina kaksi päivää peräkkäin. Stadionin ulkopuolella oli myös iso ruutu, josta pystyi seuraamaan konserttia livenä.

Aamiaisen jälkeen minulla oli päivälle yksi tärkeä tehtävä: ostaa rinkka. Oikestaan en halunnut viettää kovin monta päivää Bangokissa, vaan lähteä heti rinkan ostettuani. Mutta ainahan se on niin, että kun on yksikin to do-juttu, niin sitä lykkää ja lykkää – minun tapauksessa ainakin. Joten sen sijaan, että olisin heti aamusta lähtenyt shoppailemaan, tapasin edellispäivänä tapaamani israelilaisen A:n. Vieraan ja eri lähtökohdista tulevan ihmisen kanssa ajan viettäminen on aina mielestäni erittäin mielenkiinoista, mutta reissatessa se tuo myös ihan uutta näkökulmaa kohdemaan näkemiseen, kun toinen huomaa sellaisia asioita, joihin ei itse olisi kiinnittänyt huomiota. Uusi tuttavuuteni A. muun muassa valittteli, kuinka häntä ärsyttää, että ihan sama minne menee, niin joka paikassa on israelilaisia ja kaikki on käännetty hepreaksi. Itse en ollut huomannut asiaa. ”Katso! Tuolla, ja tuolla, ja tuolla!” A. osoitti sormella eri ilmoituksia ja mainoslappusia. Ja sitten yhtäkkiä joku huutaa kadulta hänen nimeään. Se oli hänen vanha opiskelukaverinsa, jota hän ei ollut nähnyt puoleen vuoteen. Kohta ilmestyi kolmaskin israelilainen tyttö, joka kysyi minulta jotain hepreaksi. Tähän väliin muuten täytyy kertoa, että minulla oli pieni hepreanopiskeluvaihe Australiassa. Me molemmat Lauran kanssa haaveiltiin heprean aloittamisesta, mutta päätettiin, ettei ryhdytä mihinkään uuteen projektiin ennen kuin meillä on töitä. Sitten kun molemmat löydettiin Sydneystä työpaikat, niin palkitsimmie itsemme aloittamalla heprean opiskelu. (Oikeasti, meillä on varmasti päässä jotain vikaa). Heprea ei kuitenkaan alkanut yhtään niin lupaavasti mitä italia, ja viikon jälkeen luovutin. Tajusin, ettei minulla yksinkertaisesti riitä nettidataa sekä italian että heprean opiskeluun, ja vielä kurjempaa oli todeta, etten selviä hepreasta yksin, tarvitsen opettajan. Okei, tarinan pointti oli siis se, että ei se heprea mikään turha kieli ole, kun matkustelee maailmalla. Täytyy siis palata heprean pariin joskus myöhemmin.

Mikään sattuma ei kuitenkaan ollut, että törmäsimme yllättäen niin moneen israelilaiseen. Seisoimme nimittäin juutalaiskeskuksen, Beit Chabadin edessä, josta A:n piti hakea Coldplay lippunsa. Alakerrassa oli kosher-ravintola, jossa tapasimme muutamia hasidijuutalaisia, joista yksi vei meidät yläkertaan toimistoon. Tässä vaiheessa olin vielä aika pihalla siitä, että mikä tämä beit chabad on, ja mitä me tehtiin siellä. Keskustelua käytiin hepreaksi, josta minä ymmärsin vain ”beseder” – ok, hyvä on. A. kertoi vähän chabadin taustaa. Eri puolella maailmaa, yleensä isoissa kaupungeissa, on Chabad-liikkeen perustamia juutalaiskeskuksia, joiden tarkoituksena on auttaa ja tarjota palveluja sekä aktiviteettejä paikallisille juutalaisille sekä turisteille. Pyrkimyksenä on luoda ulkomaille paikka, jonne juutalaiset voivat tuntea olevansa aina tervetulleita ja jossa tuntee olonsa kotoisaksi, sinne voi mennä riippumatta, onko uskovainen vai ei. Jossain vaiheessa A. kertoi, kuinka toivoisi joskus olevansa kristitty, koska antisemitismiä on niin paljon, ettei hän aina uskolla kertoa tulevansa Israelista. Minä taas mietin, kuinka kätevää olisi, jos olisi juutalainen, ja ihan sama missä maailmankolkassa on, jossain olisi Beit Chabad, varakoti, kun oikea koti on tuhansien kilometrien päässä. (Mutta siis, jos vakavasti puhutaan, niin onhan se ihan kamalaa, kun ei uskalla kertoa, mistä maasta tulee).

Tarkoituksenamme oli mennä Suureen palatsiin, joka sinä päivänä olisi kuulemma ilmainen, koska Thaimaassa oli pyhäpäivä. Jostain ilmestyi ohikulkija kertomaan, että palatsi aukeaa vasta viideltä, joten meidän kannattaa mieluummin mennä katsomaan nähtävyyksiä, jotka ovat ”vain tänään” auki ja ”vain tänään” ilmaisia. Hän piirsi meille paperille nähtävyydet ja kertoi, että täytyy ottaa tuk-tuk, joka maksaisi meille vain 40 bahtia. Jostain tietenkin ilmestyi heti tuk-tuk-kuljettaja, joka lupasi kiertää kaikki kohteet sovittuun hintaan. A. hyppäsi heti iloisena tuk-tukiin, ja minä ihmettelin, miten hänen herätyskellot eivät soineet lainkaan, että kyse olisi huijauksesta. No, hyppäsin sitten itsekin kyytiin, ja kerroin, kuinka eilen yksin kierrellessäni kaupungilla kävi ihan sama juttu: Jostain ilmestyi tuntematon mies, joka käski katsoa juuri nuo samat nähtävyydet, ja sitten aivan out of nowhere, tuk-tuk-kuski tuli viereen. Sillä kertaa tosin minulle tarjottiin kyyti 10 bahtilla, ja vaikka ensimmäisenä päivänä en vielä kovin hyvin ymmärtänyt bahtin arvoa, niin sen tiesin, että 10 bahtia on ihan mitätön summa, eikä mikään lyhyempikään ajelu ole niin halpa. Kun miehet alkoivat ohjata minua pikkuhiljaa kohti tuk-tukia, kerroin ystävällisesti, että ei kiitos. Jos jokin kuulostaa liian hyvältä, se usein on sitä. Sitä paitsi mua alkoi ärsyttämään ihan kamalasti, että joku päättää minun puolestani, mitä tehdä.

Nyt kuitenkin istuttiin A:n kanssa tuk-tukissa tietäen, että kyseessä on huijaus. Sitä vaan ei tiedetty, että minkälaisesta huijauksesta on kyse, ja miten tämä koko juttu tulee päättymään. Päätettiin nauttia ajelusta vielä, kun on hauskaa. Sanoin, että itketään sitten myöhemmin, kun ajelun loputtua annetaan pois lompakomme ja omaisuutemme. ”Niin, hyvässä tapauksessa me annetaan ne”, A. lisäsi.

Ihan ensimmäisenä meidät vietiin turisti-infoon. Tässä vaiheessa ei vielä tiedetty miksi, ja kun yritettiin tiedustella työntekijöiltä, mikä tämä tuk-tuk-juttu on, niin se herätti heissä vaan ärtymystä. He halusivat saada meidät ostamaan jonkun matkan, ja kun ymmärsivät, ettei me mitään olla ostamassa, niin ohjasivat meidät heti pois. Myöhemmin perehdyttyäni asiaan sain selville, että tuk-tuk-kuljettajat saavat turistitoimistoilta rahaa, kun tuovat ihmisiä sinne – riippumatta siitä, ostavatko turistit mitään.

No seuraavaksi sitten käytiin eri temppeleissä ja yhdessä silkkikauppassa, johon myös astuttiin vain pariksi sekunniksi, ja kun ei mitään aiottu ostaa, niin lähdettiin heti pois. Seuraavaksi tuk-tuk vei meidät Golden mountain-temppeliin, jossa kestikin sitten vähän pidempään. Tultuamme takaisin kuskimme oli häipynyt. Juttelimme toisen tuk-tuk-kuskin kanssa, joka kertoi, että tietenkään meidän kuski ei jäänyt odottamaan, hän oli jo saanut rahaa turisti-infosta, ei se meidän 40 bahtia tarvitse. ”Uskokaa pois, minä teen samaa joka päivä”. Meillä jäi kuitenkin yksi nähtävyys ”kartallamme” käymättä, joten tarvittiin taas kyyti. Uusi tuk tuk-kuski kertoi, että voi viedä meidät ensin turisti-infoon ja sitten nähtävyydelle 40 bahtilla. Taas tätä samaa! ”Tehdäänkö niin, että et vie meitä turisti-infoon ja me maksetaan 40 bahtia tai viet meidät turisti-infoon ja me ei makseta mitään”, A. ehdotti. ”Okei, vien teidät turisti-infoon, ette maksa mitään”.  Uskomatonta.

 

Käytiin siis katsomassa viimeinenkin buddha-patsas ja suunnattiin turisti-infoon. ”Laittakaa se lappunen piiloon ja olkaa toimistossa sitten ainakin vartin”, kuski ohjeisti. Istuttiin sitten toimistossa sen vartin, kunnes työntekijä kyllästyi meihin, kun kyseltiin liikaa, eikä mitään aiottu ostaa, ja muuttui ihan muutamassa sekunnissa todella töykeäksi ja heitti meidät pihalle.

Turistitoimistosta lähdettyämme huomattiin olevamme lähellä Suurta palatsia, mutta se oli mennyt kiinni jo puoli neljältä. Oikeasti sinä päivänä me kohdattiin melkein kaikki perus bangkok-huijaukset. Eli vinkiksi, älkää koskaan uskoko, jos joku väittää, että kohde, minne haluaa mennä on kiinni, ja on heti tarjoamassa jotain uutta kohdetta tilalle. Pahinta on, että tärkeimpien päänähtävyyksien lähellä seisoo virallisen näköisiä ihmisiä virallisen näköisten ilmoitustaulujen kanssa, joten ei ensimmäisenä tule mieleen olla luottamatta heihin. Mutta heillä ei oikeasti ole mitään tekemistä nähtävyyksien kanssa, joten mitään, mitä he sanovat, ei kannata ottaa kuuleviin korviinsa.

Vaikka palatsi oli kiinni, päätettiin silti mennä palatsialueen kautta takaisin hostellille. Alueelle sisälle päästäkseen täytyi mennä turvatarkastuksen läpi. A:lla ei ollut minkäänlaista henkilötodistusta mukanaan, mutta turvatarkastaja päästi meidät ”kaksi yhdellä henkilötodistuksella”.

Alueella uniformuihin pukeutuneet miehet hoputtivat meitä koko ajan kävelemään nopeammin. Saatiin tietää, että kuningas on kohta tulossa, ja silloin kaikkien on joko lähdettävä pois tieltä tai istuttava sen ajan, että auto ajaa ohi. Koska ei haluttu istua asfaltilla odottamassa kuninkaan läpiajoa, käännyttiin päätieltä sivuun alueelle, jossa näytti olevan jotain mielenkiintoista meneillään. Paikka oli täynnä katukeittiöitä, ja kaikki oli ilmaista. Löydettiin kasvisruokapaikka, jonka pitäjät kertoivat, että kuninkaan kuoleman jälkeen palatsiin tulee paljon vierailijoita, ja heitä täytyy kestitä, joten kaikki on ilmaista. Minusta on mielenkiintoista, kuinka usein thaimaalaiset selittäessään jotain tapahtumaa tai ihmetystä herättävää erikoisjärjestelyä sanovat surullinen ilme kasvoillaan, että koska ”my king is dead”. Ihan kuin kyse olisi perheenjäsenestä. Bangkokin kaduilla onkin todella paljon mustiin pukeutuneita ihmisiä, sillä edelleen on suruaika, vaikka kuningas on kuollut jo puoli vuotta sitten. Suruajaksi on kuitenkin julistettu vuosi, ja sen verran palatsialueella tarjotaan ilmaista ruokaa ja vettä. ”Tulkaa huomenna uudestaan syömään ilmaista ruokaa”, ruokapaikan pitäjä sanoi leveä hymy kasvoillaan.

Bangkok ja kaikki päivän tapahtumat herättivät minussa todella ristiriitaisia fiilikiä. Toisaalta meitä yritettiin huijata joka kädenkäänteessä, mutta toisaalta saatiin koko päivän ajella ilmaiseksi tuk-tukeilla, nähtiin paljon, ja loppujen lopuksi huijarit tekivät meille oikein mielenkiintoisen, jännittävän ja tapahtumarikkaan päiväohjelman. Ja kaikki huipentui vielä ilmaiseen, hyvään kasvisruokaan.  

Matkalla takaisin hostellille, kun päästiin pois palatsialueelta, koko liikenne pysäytettiin, koska kuningas oli nyt vihdoin tulossa. Eli nähtiin sitten hänetkin. Tai ainakin hänen autonsa. Tai oikeastaan siiitä ajoi todella monta autoa, eikä meillä ollut mitään käsitystä, missä niistä hän istui.

Kävin hostellilla nopsasti suihkussa, ja vaikka kello oli jo paljon, päätin, etten enää siirrä rinkan etsintää taas päivällä. Hostellin työntekijä neuvoi, että kannattaa mennä venetaksilla, vaikka laituri on melko kaukana kanaalia pitkin pääsee silti paljon nopeammin kuin bussilla. ”Seuraa vain kanaalia, ja saavut laiturille”. Löysin laiturin, ja onneksi samaan veneeseen hyppäsi saksalaispariskunta, jotka sitten neuvoivat nousemaan kolmannelta pysäkiltä pois (minähän en itse ollut koskaan aikaisemmin venetaksissa ollut).

Bangkokissa löytyy onneksi melkein kaikki suurimmat ostoskeskukset samalta alueelta, joten shoppailu on siinä mielessä helppoa. Parin tunnin etsinnän jälkeen löysin Osprey-rinkan Siam Paragonista, ja toivon todellakin, ettei se ole feikki, koska se maksoi yli 6000 bahtia.

Takaisin hostellille pääseminen oli sitten jo vähän vaikeampaa, koska kun saavuin takaisin kanaalille, en ensinnäkään löytynyt laituria toiseen suuntaan meneville veneille ja kun kysyin paikallisilta neuvoa, he kertoivat, ettei venetaksi enää niin myöhään kulje. Kellohan oli jo silloin melkein kymmenen illalla. Mies kysyi, että mihin olen menossa, johon vastasin, että ”kolme pysäkkiä tuonne suuntaan”. Thai-kieliset sanat eivät millään jää päähäni, kaikki kuulostaa ihan samalta. Mies neuvoi ottamaan tuk-tukin tai taksin, kun en kerta tiedä, mihin olen menossa (miten niin en tiedä??? Kolme pysäkkiä tuonne suuntaan on tietämistä!), mutta päivän aikana sain niin tarpeekseni tuk-tukeista, että päätin, että mieluummin vaikka kävelen, kuin annan yhtäkään bahtia huijareille. Menin siis takaisin päätielle ja aloin kävelemään hostellin suuntaan. Ostin evääksi jackfruitia, koska ajattelin, että matkasta tulee varmaan pitkä. Löysin kuitenkin melko pian pysäkin, josta kulki bussi numero 15, jonka tiesin menevän oikeaan suuntaan, ja jäin odottamaan sitä. Olin muuten bussissa ainoa ei-aasialainen, ihan jännä kokemus sekin. Bussivuoro oli ilmainen – kuninkaan kuoleman vuoksi.

Päivän loputtua tulin siihen lopputulokseen, että Bangkokissa saa kaiken joko ilmaiseksi tai tulee huijatuksi, joten ehkä se loppupelissä menee ihan tasan. Tunsin myös vähän syyllisyyttä siitä, kuinka paljon hyviä asioita tapahtuu suruajan vuoksi. Erikoinen paikka tämä Bangkok.