Kaakkois-Aasian matkapäiväkirja: Kun bikineissä häihin eksyin
Tulin juuri eilen Vietnamiin, Hanoihin. Eikä täällä taaskaan netti eilen illalla toiminut. Tai toimi kyllä kännykässä, muttei koneella. Mä oon jo niin väsynyt huonoon nettiin, että toimiva netti taitaa olla yksi suurimpia onnentunteita synnyttävä ajatus, kun mietin elämää Suomessa. Oikeasti, mulla on niin ikävä sitä tunnetta, että voi vaan rauhassa työskennellä koneella, ilman että vilkkuilee palkkeja, tallentaa blogia jokaisen latautuneen kuvan jälkeen, ja odottaa, odottaa, odottaa, sillä jokainen sivu avautuu niin hitaasti – jos ylipäänsä avautuu. No mutta, nyt tulin kirjoittelemaan The Hanoi Social Club-kahvilaan, joka on aivan superihana. Ehkä pitäiskin aina vaan mennä kahviloihin. Mikä sen nautinnollisempaa kuin istuskella hörppimässä kahvia viihtyisässä kahvilassa koneen äärellä. Tässä kahvilassa on jotenkin kuubalaiset vibat, ja tajusin just, että sillä taitaakin olla yhteyttä paikan nimeen. Täällä on ihan uskomattoman rauhallista, vaikka vain muutaman metrin päässä on vilkastakin vilkkaampi kaaosmainen Hanoin liikenne. Olen nyt aika tyytyväinen, että aloitin matkani Bangkokista, sillä se toi vähän kokemusta kaduilla kulkemiseen, ja täällä jo ylitänkin tiet ketterästi skoottereiden välistä välillä odottaen sopivaa hetkeä jatkaa matkaa keskellä tietä muun liikenteen ympäröimänä.
Mutta palataanpa Ko Changin saarelle. Aamiaisella venäläinen poika jatkoi jutustelua samaan malliin kuin edellisiltana. Sekä hän että saksalaiset tytöt kirjautuivat ulos sinä päivänä, joten jäin yksin huoneeseen muutamiksi päiviksi.
En edelleenkään saanut kiinni kunnon seikkailu- tai lomafiiliksestä ja ajattelin, että odottelen sitä rauhassa Ko Changilla. Tylsistyn aika nopeasti rannalla, joten ajattelin, että kunhan vaan vietän aikaa rannalla, niin seikkailukärpänen kyllä löytää minut jossain vaiheessa. Soolomatkailun haittapuolet korostuivat Ko Changilla. Halusin vuokrata skootterin, mutta koska en ole koskaan ajanut ennen skoottereilla, ja yksi brittiläinen tyttö kertoi, että tie on todella vaarallinen ja että hän on nähnyt jo monta pahaa onnettomuutta, niin en sitten uskaltanutkaan. Varsinkin, kun olin vasta aloittamassa matkaani, enkä halunnut loukata itseäni heti ensimmäisinä päivinä. Ja tiedän, että olen muutenkin todella riskialtis kaikille onnettomuuksille. En tiedä toimivatko aivoni jotenkin eri tavalla kuin muilla ihmisillä, koska hahmotan jotenkin väärin ympäristöni, ja jopa hissiin astuminen ilman törmäämistä sen oviin on minulle saavutus. Tai ehkä en vaan keskity kunnolla. Joka tapauksessa, vaikkei skootterilla ajo tuottaisi ongelmia, tuntuisi silti turvallisemmalta kokea saari jonkun kanssa. Esimerkiksi vesiputoukset ovat keskellä sademetsää, ja sademetsässä nyt voi tapahtua mitä vaan. Alkoi siis todella, todella ärsyttämään soolomatkailu.
Lomafiiliksen odottelua
Ko Changillahan olisi ollut paljon nähtävää, jos olisi ollut se skootteri, mutta koska ei ollut, ajattelin lakata murehtimasta asioita, joita en voi/uskalla tehdä, vaan ajatella saarella oloa ihan tavallisena aurinkolomana, jonka aikana kuuluisi vain syödä, käydä rannalla ja rentoutua. Piti oikein muistella, miten rentoutua, koska oikeastaan en ollut lainkaan stressaantunut. Viimeiset puoli vuotta Australiassa olivat oikein rentoa aikaa, eikä rentoutumiselle ollut oikeastaan tarvetta.
Kävin läpi hostellin kirjahyllyn, josta löytyi todella paljon suomenkielisiä kirjoja. Valitettavasti suurin osa romanttista chicklitiä, josta en oikein nauti. Aloin lukemaan yhtä, mutta 15 sivun jälkeen ajattelin, että eeeei, tää ei voi tehdä hyvää aivoille. Googlasin ”romantic novels brain”. Olin laiska, enkä jaksanut avata yhtäkään linkkiä, luin vain otsikot, joiden perusteella päätin lopettaa kirjan siihen. Toinen kirja, jonka nappasin hyllyltä, oli ”Poikani Kevin”. Olen kuullut siitä paljon, mutten ollut lukenut sitä, enkä katsonut elokuvaa. Menin taas googleen lukemaan kirja-arvostelua ja siitä käytyä keskustelua. Kirjaa kyllä kehuttiin, mutta sanottiin sen myös tuovan oikeasti henkistä pahoinvointia. En kaivannut sellaista muutenkin outoon mielialaani, joten palasin takasin keskeneräiseen kirjaani, joka kertoo Australiasta.
Koko päivä sujui jotenkin verkkaisesti, mutta jossain vaiheessa iltapäivällä päätin mennä rannalle odottamaan sitä reissukärpäsen puremaa. Päätin, että jään saarelle viikoksi, kunnes olen totaalisen tylsistynyt.
Makoilin vartin ja kyllästyin. Menin kävelemään rantaa pitkin, ja pikkuhiljaa aloin nauttimaan olostani. Meri oli kaunis ja aaltojen muodostamat kuviot hiekkaan upeita. Ihmisiä ympärillä juuri sopivasti.
Kaikki varmaan tietävät Humans of New Yorkin, valokuvaaja Brandon Stantonin ottamia valokuvia ja pieniä tarinoita ihmisistä, joihin hän törmää päivittäin. Minulle on jäänyt hyvin muistiin eräs tarina, jossa eräs 90+ leidi kertoi, että kunhan pakottaa itsensä ulos, niin aina jotain mahtavaa tapahtuu. Siitä asti olen seurannut tämän naisen sanoja kuin raamattua. Ja joka ikinen kerta todennut, että juuri näin se on.
Kävelin rantaa pitkin, kunnes tuli pieni suisto vastaan, josta en enää päässyt eteenpäin, joten palasin takaisin. Menomatkalla yhdessä kohtaa oltiin laittamassa hääpaikkaa pystyyn, ja paluumatkalla seremonia oli jo alkamassa. Sivuun oli kerääntynyt uteliaita turisteja, eikä se näyttänyt ketään häiritsevän, joten jäinpä minäkin sitten seurailemaan. Morsian oli thaimaalainen ja sulhanen länsimainen. Morsian oli aivan sanomattoman kaunis – ja sulhanenkin ihan okei. Vieraiden puvut olivat todella erikoisen näköisiä, kauniita juhlapukuja. Itse hääseremonia oli aika lyhyt. Venäläiset naiset vieressä selostivat koko tapahtuman. Kysyin minun vieressäni olleelta tanskalaiselta, onko hän ennen ollut häissä bikineissä. Ei ollut. Enkä ollut minäkään.
Häät pidettiin julkisella rannalla, jonne siis kuka vaan pystyi kävelemään. Joten hääseremonian aikanakin rannalla meni ihmisiä ihan tavalliseen tapaan. Yksi pikkulapsi juoksi ihan keskelle tapahtumapaikkaa todistajien väliin, ja hänen äitinsä yritti huitoa pojalle vähän kauempaa huonolla menestyksellä, että tulisi sieltä pois. En tiedä hääparista, mutta itseä kyllä ärsyttäisi.
Eli note to self: Jos joskus menet naimisiin rannalla, niin se pitää olla sitten suljetulla, yksityisellä tai kaukaisella alueella. Ja toinen juttu on se, että kaikilta vierailta täytyy takavarikoida puhelimet ja kamerat seremonian ajaksi.
