Kaakkois-Aasian matkapäiväkirja: Näkemiin Australia!
Voisi luulla, että vietettyään melkein vuoden jossakin maassa, lähtö olisi raskas ja tunteellinen. Näin ei kuitenkaan ollut, ei yhtään. Vaikka olen usein sentimentaalisuuteen taipuvainen, niin lähinnä olin vain innoissani lähtemään Australiasta. Olin katsokaas jättänyt henkiset jäähyväiset Australialle jo Sydneyssä, ja Melbourneen lähdin jo pelkkänä turistina. Vasta lentokentällä tuli pieni liikutuksen hetki, kun laitoin jäähyväisviestin meidän Sunshine Coastin isännille. Vastaus tuli hetkessä, ja siinä ilmoitettiin, että ollaan Lauran kanssa tervetulleita kylään ihan milloin vain. ”Please, keep that in mind”. Ja koska tiedän, että tulen varmasti vielä palaamaan joku päivä Australiaan, on ihana tietää, että siellä on paikka ja ihania ihmisiä, joiden luokse voi tulla.
Melbournesta Bangkokiin lensin Jetstarilla. Se on halpalentoyhtiö, joten kaikista ekstapalveluista piti maksaa. Lento oli yhdeksän tuntia, mutta mitään ei saanut ilmaiseksi. Ei kahvia, ei vettä, ei viihdettä. Ei yhtikäs mitään, paitsi kuulokkeet. Onneksi minulla oli tarpeeksi eväitä mukana, joten ruokaatarjoilun puute ei häirinnyt. Elokuvien trailereita pystyi katsomaan ilmaiseksi. Yleensä en katso trailereita, koska mielestäni ne paljastavat liikaa, ja oikeastaan kertovat koko elokuvan juonen parissa minuutissa. Mutta koska se nyt oli ainoa asia, minkä sai ilmaiseksi, niin katsoin ne kaikki läpi. Reilun tunnin jälkeen oli tunne kuin olisin katsonut läpi yli 20 elokuvaa. Mutta aikaa ei kulunut paljon lainkaan. Mitäs muuta tekisi ne jäljellä olevat 8 tuntia?
Reissailu Australiassa on saanut minut nähtävästi erittäin kärsivälliseksi matkustamisen suhteen, sillä oikeastaan ne yhdeksän tuntia eivät tuntuneet miltään. Olinhan vasta viikkoa ennen mennyt yli 10 tuntia junalla Sydneystä ja Melbourneen, ja sitten ajattiin kaksi päivää autossa Great Ocean Roadia. Nyt kun kahdeksankin tunnin matkustusaika tuntuu lyhyeltä, niin alan näkemään maailman ihan uusin silmin. Aikaisemmin kun Suomi tuntui olevan Euroopan laidalla, niin nyt näen sen olevan lähellä vaikka mitä, jopa Afrikkaa.
Koneessa minulla oli outo tunne. Oikeastaan minun ei yhtään tehnyt mieli aloittaa mitään kuukauden pituista seikkailua, vaan haaveilin ihan eri asioista. Arjesta ja rutiineista. Harrastuksista ja työstä. Olin jo ihan väsynyt reissaamiseen, vaikken ollut vielä jalallakaan astunut Aasian maaperälle. Outo mieliala vaivasi minua, joten otin vihkoni esille, ja kirjoitin ylös, mikä mieltäni painoi ja mitä oikein halusin. No, monia asioita. Mutta ennen kaikkea KODIN, pysyvän kodin (pysyvä minun maailmassani tarkoittaa ainakin 1,5 vuotta). Ja haluan tehdä Helsingistä kotini. Tämä on päätös, johon haluan sitoutua.
Bangkokin lentoaselta ulos päästyäni otin taksin, ja näytin kuskille kuvan osoitteesta kännykän ruudulta. Maksoin varmasti aivan liikaa kyydistä, mutta en jaksanut yhtään välittää siitä. Tiedättehän, kun saapuu uuteen maahan, jossa käytetään itselle vierasta valuuttaa, niin ne ensimmäiset päivät seteleihin suhtautuu vähän kuin leikkirahana osaamatta nähdä niiden oikeaa arvoa. Sain tingittyä kuitenkin 100 bahtia hinnasta, ja kun kuski ei millään meinannut löytää hostellia, niin en suostunut nousemaan kyydistä ennen kuin olin varma, että hän toi minut oikeaan paikkaan. Ja kun olin maksanut niin paljon, niin ei haitannut olla vähän vaativa asiakas. Hostellia etsittiin pimeässä ja ajeltiin kapeita pikkukujia pitkin. Oli heti tunne kun olisi ollut jossain elokuvassa. Tuk tukkeja, skoottereita ja katukeittiöitä olivat ahtaat kujat täynnä.
Hostelli oli ihan kiva ja siisti. Oikeastaan Australian jälkeen mikä vaan normihostelli tuntuu viiden tähden luksushotellilta. Sänkyyn päästyäni simahdin melkein heti. Ennen sitä tutustuin kuitenkin huoneeni kahteen mukavaan indonesialaistyttöön. Toinen heistä sanoi, että ei se mun taksikyyti ollut yhtään liian kallis. Ja se oli ihan hyvä uutinen sekin.