Kahvi, se tavallinen ja sopivan hitaasti, kiitos!
Eräässä vapaaehtoispaikassa tutustuimme mukavaan italialaispariin, joiden kanssa kävimme kerran päivän hommat saatuamme valmiiksi kiertelemässä naapurikylässä. Tarpeeksi kierreltyämme jatkoimme Yeppooniin ja päädyime rantakadulle katukahvilaan, josta haimme kahvit.
”Aika jänniä nämä take away-kahvit”, italialainen tyttö sanoi. ”Ei meillä käytetä niitä”. Italiassahan juodaan aamuisin cappuccinoa ja sen jälkeen myöhemmin iltapäivällä vain espressoa. Pieni espresso menee kurkusta alas parissa kulauksessa, joten sitä ei ole järkevää ottaa mukaan ja aamulla taas cappuccinoa juodessa ei ole kiire minnekään. ”We just enjoy the morning”, tyttö selitti levollisesti hymyillen ja käsiään levittäen. Päivä italialaisten kanssa sekä tämä vahvalla italialaisaksentilla sanottuna herätti vain pakonomaisen halun pakata kimpsut ja kampsut ja lähteä seuraavalla lennolla saapasmaahan.
Pitkään luulin, että omatkin suurimman kulttuurierot Australiassa liittyisivät kahviin. Ensimmäistä kertaa tilatessani kahvia, pyysin ihan vain ”tavallisen kahvin”. Australiassa ei sellaista käsitettä kuitenkaan ole. Koska Australiassa kahveista käytetyt nimet olivat minulle täysin vieraita, ajattelin, että ”tavallinen kahvi” olisi tarpeeksi selkeä asia. Kyllä Italiassa olisi tajuttu! Jotenkin sitten selvisin siitä tilanteesta paikallisen avustuksella, mutta seuraavalla kerralla tuli sama ongelma vastaan. Kun tilasin kahvin, niin työntekijä halusi tietää, minkä kahvin.
”Sen ihan tavallisen”
”Mutta minkä niistä?”
”No mitä teillä on?”
”Siis etkö ole aikaisemmin kahvia juonut?”
Australiassa ei juoda suodatinkahvia ja siksi ”erikoiskahvit” ovat myös ihan vaan kahveja. Se minun tavallinen musta kahvi on nimeltään long black, kahvi maidolla taas flat white. Kahvit ovat kahta kokoa – cup ja mug. Kuppi on oletuskoko ja mukista joutuu maksamaan vähän ekstraa. Nyt kun olen päässyt perille tästä aussisysteemistä, niin tykkäänkin siitä paljon enemmän. Siihen on kaksi syytä.
Ensinnäkin, kun normi- ja erikoiskahvien välille ei tehdä eroja, niin suuria eroja ei myöskään ole niiden välillä hinnoissa. Rahallisesti ei siis ole paljon väliä, ottaako esimerkiksi mustan kahvin vai cappuccinon. Toinen hyvä juttu on se, ettei suodatinkahvia ole edes tarjolla. Näin ollen se tavallinenkin musta kahvi on todella hyvän makuista!
Itse ole en omistanut kahvinkeitintä moneen, moneen vuoteen. Puolassa opin saksalaiselta ja ranskalaiselta kämppiksiltäni myös sijoittamaan hyvään kahviin. Silloin tällöin kävimme yhdessä Baltyckan ostoskeskuksessa kahviin erikoistuneessa liikkeessä, jossa sai haistella eri kahvipapuja ja mieluisensa valittuaan, pavut jauhettiin siinä samassa meille valmiiksi kahvinvalmistamistavasta riippuen eri jauhatusasteeseen.
Puolassa muutettuani yksiöön ja jouduttuani luopumaan ranskalaisen kämppikseni mutteripannusta, keksin ihan uuden kahvinvalmistustavan – muumimukipäälleylösalaisin. Haudutin kahvia yhdessä muumimukissa pressopannun tapaan ja päälle laitoin ylösalaisin toisen mukin estämään lämmön haihtumista. Siinä samalla ylämukikin lämpeni kätevästi ja kun kaadoin siihen siivilän läpi valmiin kahvin, niin siinäkään ei juoman lämpötilaan tullut suurta pudotusta. Vaikka minulla olikin pressopannu käytössä, niin mielestäni sillä ei tullut niin hyvää kahvia kuin muumimukimenetelmällä. Parasta siinä oli se, että kahvi pysyi kuumana pitkään. Rakastan kuumaa kahvia!
No mutta, takaisin Australiaan. Nyt niihin negatiivisiin seikkoihin. Se, ettei austalialaisten talouksista löydy kahvinkeitintä on mahtava juttu, mutta että sen tilalla on sitten ”nautittava” pikakahvia on jotain… rikollista melkein. Voiko sitä kahviksi edes kutsua? Toki suodatin- ja pikakahvillekin on aikansa ja tarkoituksensa. Ne ovat aivan korvaamattomia esimerkiksi deadlinestä ja jetlagista selviämiseen.
Sademetsässä joogaretriittipaikassa asuessani huomasin, ettei kahvi enää maistunut. Kaadoin joka aamu puolet kupista pois. Aloin sitten oikein kunnolla analysoimaan, mistä se johtui. Sehän on päivän lempihetkeni. En halunnut luopua addiktiostani aivan niin helpolla. Tajusin, että kahvihetki, josta nautin, on neliosainen rituaali: Ensin on tieto siitä, että kohta pidän kahvitauon. Sitten on tehtävä kaikki valmistelut sen eteen. Kolmannessa vaiheessa kahvin hautuessa aromit jo täyttävät ilman ja vasta neljännessä vaiheessa pysähdytään, istahdetaan ja fiilistellään kahvin makua kitalaella. Hätäinen pikakahvi puolestaan hyppää muutaman askeleen yli. Maku ei ole ainoa syypää pikakahvin mauttomuuteen – se vaan valmistuu aivan liian nopeasti ja helposti. Siitä puuttuu kaikki se odotuksen tuoma ilo. Kesto hetksestä, jolloin päättää haluavansa kahvia hetkeen, jolloin se on nenän edessä, on aivan liian lyhyt. Ei edes tajua, että kyse on erikoishetkestä, nautinnosta. Siitä on kuulkaa dolce far niente – italialaisten ikioma mindfulness – niin kovin kaukana.
Lempikahvihetkeni Helin niemimaalla
Kerran Puolassa odotimme ystäväni kanssa kahviamme yli tunnin. Se taas meni jo liian pitkälle. Rajansa kaikella.
Sademetsässä jaoin huoneen jossain vaiheessa amerikkalaisen tytön kanssa. Hän oli puolen vuoden Australiassa vietetyn vaihto-opiskelun jälkeen palaamassa parin päivän päästä takaisin kotimaahansa. Utelin, mitä fiiliksiä paluu herättää niin pitkän poissaolon jälkeen. ”En malta odottaa, että pääsen vihdoin juomaan oikeaa kahvia!”, tyttö huudahti innoissaan.
Ja sillä hän tarkoitti suodatinkahvia.
Kulttuuri- ja makueroja. Turha kai niistä on väitellä.