Kaikki mitä tiedän onnellisuudesta tällä hetkellä

Lilyssä on viime aikoina ollut paljon puhetta rahasta ja onnellisuudesta. Ja siitä tuoko raha onnea. Kyllä ja ei. Köyhän moni ongelma ratkeaisi rahalla, mutta rikas tietää, että on ongelmia, joita raha ei ratkaise. Ongelmien puute ei sekään tarkoita onnellisuutta. Mutten halua puhua rahasta, joten puhun onnellisuudesta.

Oikeastaan en haluaisi puhua siitäkään, sillä sana ”onnellisuus” on alkanut aiheuttamaan minussa allergisen reaktion. Ehkä siksi, että olen miettinyt sitä liikaa. Ehkä siksi, että sen ajatellaan olevan saavutettavissa oleva tila. Ehkä siksi, että siihen luullaan löytyvän oikoteitä.

En tiedä, johtuuko se tästä nykymaailman nopeasta temposta, tiedon määrästä ja sen saavutettavuuden helppoudesta, että ajatellaan onnellisuudenkin tulevan samalla lailla. Helposti ja nopeasti. ”10 facts that happy people do”, ”5 ways to find happiness in your everyday life”, “Simplest way to get and stay happy”, jne. Argh! Ihmiset haluavat olla onnellisia, ja clickbait-markkinoijat tietävät sen.

Mitä näissä artikkeleissa sitten sanotaan? Mene ulos. Liiku luonnossa. Herää aikaisin. Syö terveellisesti. Vietä aikaa perheen ja ystävien kanssa. Älä valita. Meditoi. Pidä kiitollisuuspäiväkirjaa. Etsi merkityksellisyyttä. Kuluta rahaa muihin… Konsteja löytyy. Joskus resepti onnellisuuteen tuntuu olevan yhtä helppo kuin laihduttamiseen: ”Tee enemmän niitä asioita, joista nautit”, ”Kuluta enemmän kuin syöt”. Pitkäaikaisena onnellisuuden tavoittelijana ja jojo-laihduttajana tiedän, että eihän se todellisuudesssa ole koskaan niin yksinkertaista. Onnellisuudesta on tullut meille pakkomielle. Sehän on lopulta se, mitä elämältämme haluamme. Moni blogi keskittyy nykyään onnellisuuteen ja hyvinvointiin. Ja hyvä, että näin on, mutta itse olisin varmasti todella onneton ja pahoinvoiva, jos joutuisin jatkuvasti miettimään näitä asioita. Jo tätä postausta kirjoittaessani tunsin, kuinka stressitaso alkoi kohoamaan.

Ensimmäinen kerran sain oivalluksen siitä, ettei elämässä koskaan tule olemaan pysyvää onnellisuuden tilaa oli silloin, kun tv:stä alkoi tulla Iholla-ohjelma. Minulla on aina ollut levoton mieli ja naivisti ajattelin, että sitten, kun minulla on oma perhe, minusta tulee rauhallinen ja onnellinen. Ja sitten seurasin ohjelmasta perheellisiä aikuisia naisia, jotka tuntuivat olevan aivan yhtä levottomia ja ”hukassa” kuin minäkin. Ok, jos perhe ei ole vastaus onneen, mikä sitten on? Vai onko mikään? Etsimmekö itseämme läpi koko elämän?

Olen ollut paljon onnellisempi tajuttuani, ettei pysyvää onnellisuuden tilaa ole. Jos tavoittelee jotain, jota ei ole, niin eikö silloin epäonnistuminen ole taattua? Eikä epäonnistumisen tunne varmasti lisää onnellisuutta. Sanotaan, ettei kyse ole päämäärästä, vaan matkasta. Uskon tähän. Ei ole tärkeää, mikä on tavoite ja toteutuuko se koskaan, kunhan on joku syy nousta aamulla sängystä, olla suunta päivälle ja viikoille. Edes joku pieni tavoite. Menestyminen ja rikastuminen on toisarvoista. Ne tulee, jos on tullakseen. Joskus tuntuu, että pelkästään järjissään pysyminen tässä maailmassa on tarpeeksi suuri saavutus.

Toisen onnellisuuteen tai hyväntuulisuuteen liittyvän ahaa-momentin sain katsoessani Koirakuiskaajaa. Ulkoiluttaessaan arkoja ja pelokkaita koiria Cesar nostaa heidän häntäänsä, mikä saa koirat tuntemaan itsensä rohkeammiksi ja itsevarmemmiksi. Hei, jos tunteiden manipulointi toimii koirilla, niin miksei myös ihmisillä? Normaalisti alamme ruokkimaan negatiivisia tunteitamme lisää. Kun masentaa, haluamme kuunnella melankolista musiikkia, syödä lohturuokaa ja velloa itsesäälissä peiton alla. Netflixiä ja pillitystä. Been there, done that. Nyt kun tunnen alakuloisuuden hiipivän, laitan Elvis Crespoa päälle. Kun merengue soi, en voi olla tanssimatta. Tanssimisen jälkeen, en voi olla allapäin. Toimii joka kerta. ”Mood follows action”. Tärkein oivallus onkin ollut se, ettei onnellisuus tule aina rationaalisten tekijöiden kautta. Keskitymme liikaa järkeen, vaikka olemme todella irrationaalisia olentoja. (Tästä löydöksestä on muistaakseni taloustieteen Nobelkin myönnetty). Meillä on pään lisäksi se muukin kroppa ja aistit, ja niilläkin on tarpeensa. Ne haluavat kosketusta, halauksia, musiikkia, taidetta, liikkumista, tuoksuja, happea… Virikkeitä, jotka inspiroivat ja saavat uteliaiksi. Kun olen utelias, tunnen olevani elossa. Kun tanssin, tuntuu, että tanssiminen on ainoa asia, jolla on tässä maailmassa merkitystä.  

Toinen asia, mikä meidän länsimaisessa kulttuurissa ärsyttää ja jopa vihastuttaa on negatiivisten tunteiden pelko. On ihan luonnollista olla välillä allapäin. Uskon positiivisuuden voimaan, mutta negatiivisetkin tunteet ovat normaaleja. Joskus ihminen tarvitsee vain aikaa ja rauhaa, ei lääkkeitä ja diagnooseja. Kriisit ovat välillä ihan paikallaan.

Me tarvitsemme vaikeita hetkiä elämäämme, jotta oppisimme tuntemaan itsemme. Ei eläminen voi olla kivaa koko ajan, eikä varsinkaan silloin, kun on tyytymätön elämäntilanteeseensa, eikä voi elää sillä hetkellä sitä elämää, josta haaveilee. On vaikea katsoa sivusta, kun joku läheinen käy läpi vaikeita hetkiä elämässään, mutta juuri se, kuinka toimimme vaikeissa tilanteissa määrittää sen, keitä olemme. Me tarvitsemme näitä hetkiä. Kun joku kärsii, tekisi mieli auttaa, helpottaa toisen oloa, mutta pitkällä aikavälillä se voi vain huonontaa ihmisen selviytymiskykyä. Olen kuullut ajatuksen, että kun jollakin on vaikeaa, joskus pahin asia, mitä hänelle voi tehdä, on auttaa hänet siitä tilanteesta pois. Jos omilla teoillamme ”pelastamme” henkilön hänen ongelmistaan, varastamme häneltä mahdollisuuden arvokkaaseen kokemukseen, joka kasvattaa ja vahvistaa häntä ihmisenä.

On helppo olla onnellinen, kun on onnellinen. Vielä muutamia kuukausia sitten olin todella onneton. Minun oli vaikea löytää mitään iloa mistään. Pidin kiitollisuuspäiväkirjaa, ja joskus päivän ainoa hyvä asia oli ”avokado-tofu-salaatti” – se toistui aika usein. Etsin youtubesta naurujoogaharjoituksia, koska halusin muistaa, miltä nauraminen tuntuu mahassa. Salilla cross-trainerilla katsoin sekuntikelloa ja pakotin itseni hymyilemään ainakin 30 sekuntia.  

Joskus mietin, että olisinpa murehtinut menneisyydessä vähemmän ja elänyt enemmän. Olen kyseenalaistanut liikaa kaikkea. Kysynyt aivan liian usein: ”Onko tässä mitään järkeä?”Jopa pääsykokeessa laitoin kesken kaiken kynän pöydälle, ja mietin: ”Onko tämä oikeasti sitä mitä haluan? Jossain vaiheessa tajusin, kuinka jatkuva kyseenalaistaminen pilaa elämäni, joka ei ole edes niin vakava juttu loppupeleissä. Muutama vuosi sitten laitoin koneelle muistiinlapun: ”Älä mieti. Tee.” Se on ollut paras neuvo, mitä olen koskaan itselleni antanut. Kunpa en olisi kysynyt niin usein: ”Mitä varten? Onko tämä ajanhukkaa?”. Kunpa pohtimisen sijaan olisin tehnyt jotain. Lukenut, kuunnellut musiikkia tai opetellut piirtämään. Onnellisuus on sitä, että uppoutuu johonkin tekemiseen niin kovaa, että ajantaju katoaa. Keskittyminen on maailman ihanin olotila. Mielenrauhaa tuo päätösten tekeminen ja niissä pysyminen, vaikka päätös olisikin huono vai väärä. (Onko sellaisia?) Nykyään en enää kysy niin usein ”mitä järkeä”, vaan yhä useammin ”so what?”. Toisaalta ainakin nyt, vuosien kestävän jatkuvan itsetutkiskelun jälkeen, tiedän aika hyvin, mitkä asiat saavat minut onnelliseksi ja mitkä onnettomaksi.

Olen siis oppinut jotain ihan konkreettista. Tiedän, etten halua asua yksin. Enää koskaan. Se ei sovi minulle. Olen paljon iloisempi, tehokkaampi ja enemmän oma itseni seurassa. Yksin mietin liikaa. Pohdin, analysoin ja pelkään. Lamaannun. Ennen pelkäsin yksinäisyyttä, enää en. Tajusin, että se on aika yleistä – olla yksinäinen. Olisin vain yksi yksinäinen monien muiden yksinäisten joukossa. Kyllä minä aina jonkun toisen yksinäisen kaverikseni löytäisin. Kyllä joku toinen yksinäinen minut kaveriksi kelpuuttaisi. Saan energiaa muista ihmisistä, en kaikista, mutta niistä huipputyypeistä, joita elämässäni on onneksi useampia. Silti, rakastan olla myös yksin. Silloin, kun se on luksusta, eikä jatkuva tila. Yksinäisyydellä ja raha-ahdingolla on paljon yhteistä. Kun niistä kärsii, mitään muita ajatuksia ei päähän mahdu. Onnellisuus on ennen kaikkea tekoja, mutta raha-ahdinko ja yksinäisyys pysäyttävät. Kangistavat. Tekeminen tuntuu vaativan paljon enemmän energiaa.

Joskus huomaa tekevänsä kaiken oikein tietämättään. Vasta kun elämäntilanne muuttuu ja päivä koostuu erilaisista asioita, osaa antaa uuden merkityksen niille vanhoille teoille ja tavoille, joita piti vain päivittäisinä arkirutiineina. Olen onnellinen silloin, kun tunnen kuuluvani johonkin porukkaan ja  elämässäni on samanhenkisiä ihmisiä. Viimeiset vuodet Tampereella ennen Puolaan muuttoa elin lattarikuplassa. Puhuin espanjaa varmaan yhtä usein kuin suomea ja kävin salsaamassa pari-kolme kertaa viikossa. Elämässäni oli paljon musiikkia, naurua ja poskisuudelmia. Vaikka olen aina ollut ihmistyyppinä tarkkailija, niin tajusin, että aidoimmillaan onnellisuus on sitä, että siinä omassa porukassa on niin hauskaa, että kaikki muu ympäriltä katoaa. Ketään muita ei edes hahmota.

Viimeiset vuodet olen löytänyt onnellisuuden veganismista. Oikeastaan olen ehkäpä päässyt eroon jatkuvasta levottomuudesta juuri veganismin myötä. Olen huomannut sen täyttävän aika monta tarvetta. Sen kautta pystyn elämään omien arvojeni mukaista elämää joka päivä, ruokavaliostani on tullut paljon terveellisempi, olo on kevyempi ja joka päivä teen omilla valinnoilla jotain hyvää myös maapallon eteen. Veganismin kautta olen saanut paljon innostuksen ja inspiraation tunteita. Nekin ovat tärkeitä. Olen utelias oppimaan uutta. Minusta on tullut luovempi. Uusissa paikoissa ja maissa olen löytänyt ihmisiä, joilla on samat arvot. Veganismi on asia joka pysyy mukanani, minne ikinä lähdenkin. Löydän siitä turvaa. Se muistuttaa minua siitä, mikä on minulle tärkeää ja kuka olen silloinkin, kun kaikki muu on uutta ja vierasta. Ihmisenä, joka ei ole uskovainen, eikä tunne kuuluvansa täysin mihinkään kulttuuriin tai kansallisuuteen, tämä tunne on tärkeä. Kyllä, veganismista on tullut minulle tietynlainen uskonto ja kulttuuri. Mutta kaikista maailman uskonnoista ja kulttuureista valitsen mielelläni ne, joiden perustana on empatia ja kunnioitus eläimiä ja luontoa sekä omaa elimistöään kohtaan.

”How do you know if someone is vegan? Don’t worry, they’ll tell you”.

Niin totta! Mutta on vaikea pysyä hiljaa asioista, jotka tekee sinut onnelliseksi! Yrittäkää ymmärtää!

Veganismi on auttanut siihen toiseenkin ikuisuusongelmaan eli painoon. Uskon, että niin onnellisuudessa kuin myös laihduttamisessa, ratkaisu ei ole sen tietyn tilan tavoittamiseen, vaan kyse on arkielämän valinnoista ja elämäntavoista. Joka päivä teemme valintoja. Istunko tunnin Facebookissa vai menenkö metsään kävelemään? Jokainen arvaa, kumpi enemmän lisää dopamiinia aivoissamme.   

Me tarvitsemme elämäämme jotain pysyvää. Siksi perhe ja ystävät ovat meille niin rakkaita. He tietävät, millaisia todellisuudessa olemme silloinkin, kun itse hetkeksi unohdamme, keitä olemme. Meidän täytyy välillä palata vanhaan tuttuun. Vaikka muutumme jatkuvasti, pysymme silti monilta osin samanlaisina. Elizabeth Gilbert on sanonut ”when lost, go home”. Kun hukkaa itsensä, täytyy mennä kotiin. Mutta kodilla hän ei tarkoita kotia fyysisesti, vaan täytyy palata tekemään sitä asiaa, jota rakastaa. Jota rakastaa enemmän kuin omaa egoaan, ja enemmän kuin itseään. Hänelle koti löytyy kirjoittamisesta. Tekemisen ilon voi löytää katsomalla taakse. Mistä harrastuksista ennen nautti? Mitä rakasti tehdä lapsena? Itse olen viime aikoina seissyt aika paljon käsillä. En ehkä rakasta käsilläseisomista enemmän kuin itseäni, mutta muistin taas jotain, mitä lapsena tiesin, ja sitten unohdin. Että jos jonkun tekeminen on kivaa (eikä tuota harmia muille), sitä täytyy jatkaa. Mitään muuta järkeä ei siinä tarvitse olla. Jatkamiseen ja harjoittelemiseen ei tarvitse mitään muuta syytä kuin halu olla parempi.

Myös väliaikaisuuden tiedostaminen on tärkeää. Se auttaa arvostamaan ja olemaan kiitollinen hyvistä asioista ja sietämään paremmin niitä vähemmän hyviä. Väliaikaisuuden myötä tajusin, ettei itseään tarvitse määritellä sen mukaan, minkälainen tilanne on nykyhetkellä. Koska se ei kerro minusta mitään muuta kuin sen, mikä on tilanteeni juuri sillä kyseisellä hetkellä. Mutta olen paljon muutakin, ja kuka tietää, mitä kaikkea vielä tulen olemaan.

Ajattelen, että kriiseillä, hukassaolemisella ja alakuloisuudella on tarkoituksensa. Ne pakottavat pysähtymään hetkeksi ajattelemaan sitä, keitä olemme ja mitä oikeasti haluamme. Ne herättävät silloin, kun elämästämme on vahingossa tullut sellaista, millaiseksi sen ei pitänyt tulla. Negatiiviset tunteet ja vaikeat hetket ovat aivan yhtä arvokkaita kuin ne elämän huippuhetketkin. Ei niitä tarvitse paeta tai pelätä. Mutta tunteille ja ajatuksille ei tarvitse myöskään antaa liikaa valtaa. Eksistentiaalista kriisiä ei tarvitse käydä läpi joka kuukausi tai joka viikonloppu. Yhteiskunnissakin edistys ja uuden rakentaminen tapahtuu rauhan aikana. Mielialaan vaikuttaa hirveän moni asia. Jotkut meistä ovat rauhallisia, mutta toisten mielialat käyvät jatkuvaa vuoristorataa. Täytyy vain oppia ymmärtämään itseämme, elimistöämme ja tunteitamme. Kesti kauan ennen kuin tajusin, että on joku syy siihen, että kerran kuukaudessa kyseenalaistan kaikki elämäni siihenastiset päätökset ja ajattelen, ettei ole mitään syytä elää. Niin, ne pirun hormonit. Myös vuodenajan vaihtelut saavat samaa aikaan. Asuisin mielelläni maassa, jossa on vain yksi vuodenaika. Sekin on tärkeää tiedostaa, että ajatukset tulevat ja menevät. Se, että jokin asia käy mielessäsi, ei tarkoita, että siihen täytyy vastata, eikä se tarkoita, että se olisi totta. Just let it go. Joskus on pelottavaa, että saattaa tehdä isojakin päätöksiä hetken mielijohteesta. Alkaa epäilemään masennusta, uupumusta tai loppuunpalamista, mutta oikeasti on vain nälkäinen tai väsynyt. Ehkä olemme vain isoja vauvoja, jotka kriiseilevät, kun oikeasti pitäisi nukkua. Uni ja lepo. Säännöllinen päivärytmi, rutiinit ja itsekuri. Ne ovat oman onnellisuuteni lähteet.

Olen onnellinen, kun minulla on sisäinen rauha. Tunnen paremmin itseni. ”Kyllä”, ”ei” ja ”kiitos” ovat minulle tärkeitä sanoja. Olen oppinut helpommin tunnistamaan, mille kannattaa sanoa ”ei” ja mille ”kyllä”. Kaikelle kuitenkin pyrin sanomaan ”kiitos”. Joskus se on todella vaikeaa, mutta yritän silti. Olen tullut onnellisemmaksi, kun olen lakannut syyttämästä omasta tilanteestani ulkoisia tekijöitä. Se ei johda mihinkään, lisää vain katkeruutta. Eikä katkeruus paranna tilannetta, eikä olotilaa.

Olen onnellinen, kun olen ylpeä itsestäni. En aina kuitenkaan tee itseäni kovin ylpeäksi. Minussa on paljon asioita, jotka haluaisin muuttaa. Joskus olen todella saamaton ja kamala vitkuttelija, teen asioista vaikeampia kuin ne todellisuudessa ovat. Tiedostan sen, ja yritän muuttua. Olisin varmasti onnellisempi, jos muuttuisin. Yritän kuitenkin olla armollinen itseäni kohtaan. Mutta en liian armollinen, koska muuten en saisi mitään aikaiseksi.

Kirjoitan onnellisuudesta siksi, että olen tällä hetkellä aika onnellinen. Minulla on sisäinen rauha ja jotain, mitä odottaa. Tällä hetkellä se riittää. Mutta tiedän, että jossain vaiheessa ne huonot hetket tulevat taas. Se on väistämätöntä, koska olen ihminen, koska ajattelen, koska muutun jatkuvasti, koska muutokset pelottavat, ja koska aikaa ei ole loputtomasti. Silloin haluan muistaa, mitä mieltä olen onnellisuudesta. Oikeastaan silloin haluaisin muistuttaa itseäni katsomaan tämän ted-talkin, koska se on paras ja lohdullisin puhe onnellisuudesta, mitä olen koskaan kuunnellut.

Tässä on kaikki, mitä tiedän onnellisuudesta tällä hetkellä. Näkemykseni muuttuvat varmasti vielä. Olisin varmasti voinut kirjoittaa selkeämmin ja lyhyemmin. Paremmin. Mutta senkin olen oivaltanut, että onnellisuus on sitä, että unohtaa perfektionismin.

Kommentit (0)
Rekisteröitymällä Lilyyn kommentoit kätevämmin ja voit perustaa oman blogin. Liity yhteisöön tästä.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty *