Kuinka monta ranskalaista tarvitaan croissanttien valmistamiseen?

Pahoittelen otsikon harhaanjohtavuutta. Croissanttien sijaan jaan tässä postauksessa hieman ajatuksiani työnteosta Australiassa. (Olen kirjoitellut aiheesta myös aikaisemmin tässä ja tässä.)

Eräänä iltana tässä viime viikolla sain työt tehtyä leipomossa puoli tuntia ennen työajan loppumista ja menin katsomaan, kuinka yövuoroon tullut ranskalainen leipurimme tekee croissantteja. ”Ei näitä näin oikeasti kuuluisi tehdä, mutta tämä on Austalia, joten tehdään näin, nopeasti ja huolimattomasti. Katso nyt tuolla minkänäköisiä niistä tulee, ei älä katso, ne on hirveitä!”. Leipuri selitti, kuinka croissantit oikeaoppisesti täytyisi valmistaa, ja se prosessi kuulosti paljon monimutkaisemmalta ja hitaammalta, kuin mitä silmäni juuri todistivat. Kysyin, kuinka kauan hänelle menisi aikaa perinteisten ranskalaisten croissanttien valmistamiseen. ”No, riippuu, kuinka paljon minulla olisi apulaisia. Jos minulla olisi kolme ranskalaista apuna, niin yksi päivä riittää.” 

Jokainen eurooppalainen, kenen kanssa olen täällä australialaisesta työelämästä puhunut, on ihmetellyt samaa – miten kaikki voi olla niin epäjärjestelmällistä? Tämä asia tuli minulle oikeasti suurena yllätyksenä, koska ennen tänne tuloa, ajattelin, että Australia muistuttaisi yhteiskuntana Yhdysvaltoja. Kuinka väärässä olinkaan! Jos jopa ranskalaiset, argentiinalaiset ja italialaiset ihmettelevät työntekemisen epätäsmällisyyttä ja sekavuutta, niin voitte vaan kuvitella, kuinka pahasti asiat ovat.

Ensimmäisinä kuukausina minulla oli kokemusta vain Queenslandista ja vapaaehtoishommista, ja ajattelin, että hällä väliä-asenne olisi jotenkin ominainen sille alueelle ja sen tyyppisissä hommissa. No ei, nyt täällä New South Walesissa ja palkallisissa töissä asiat hoituvat melkeinpä vielä epäammattimaisemmin.

Ensinnäkin täällä ei oikein taideta uskoa työhön perehdyttämiseen. Kun aloitin leipomossa melkein kuukausi sitten, niin kukaan ei oikein kertonut minulle, mitä vastuualuesiiini kuuluu. Kun pomo sitten kolmen päivän jälkeen kyseli, kuinka menee, kerroin ihan rehellisesti, että en vieläkään tiedä, mitä kaikkea ja miten minun kuuluisi tehdä, ja voisiko joku, joka on tehnyt samaa työtä aikaisemmin, näyttää edes kerran, kuinka homma hoidetaan. Pomo ilmoitti, että hoitaa asian. Seuraavana iltana hän sitten itse saapui paikalle näyttämään, mitä pitää tehdä (vaikka tuskin hänkään tiesi, jos ihan rehellisiä ollaan.) Illan lopuksi, kuin leipurit ovat lähteneet kotiinsa, meidän kuuluisi siivota lattia ja seinät putipuhtaiksi. Pomo kasteli lattiat, niin että koko alue muuttui yhdeksi isoksi taikinalätäköksi, ja siinä hän sitten liukui lenkkareillaan, niin että liikkuminen näytti enemmänkin luistelulta kuin tavalliselta kävelyltä. (Minulla oli sentään kumisaappaat jalassa, joten pysyin paremmin pystyssä). Sitten hän näytti, kuinka pestä seinät ja ruiskutti vesiletkulla ne märiksi lainkaan varomatta kastelemasta pistorasioita. Hän alkoi hinkata seinät pesusienellä ja kertoi, että kannattaa olla varovainen, ettei saisi sähköiskua. Sitten hän sai todella kovan sähköiskun, josta hypähti noin metrin taaksepäin ja loppuajan piteli ja heilutteli iskusta kipeytynyttä kyynärpäätään. Seuraavaksi hän heitti kanisterista jotain kemikaalia ämpäriin, jossa oli tuskin lainkaan vettä, ja varoitti, että se on sitten todella myrkyllistä, että se on niin myrkyllistä, että siihen kuolee. No niin, nyt se sitten kuolee, ajattelin. Ei onneksi kuollut, mutta itse sain samaa myrkkyä silmilleni, kun nepalilainen työkaverini oli heittänyt pesuveden lavuaariin, josta se oli sitten räiskinyt suoraan silmilleni, kun pesin astioita. Se nepalialainen työkaveri vielä joku päivä tappaa minut, siitä olen varma. Nepalissa ei taida työturvallisuus olla kovin tunnettu käsite.

Viime viikolla meillä kävi elintarviketarkastaja ja olin varma, ettei me päästä sitä tarkastusta läpi. Aloin jo miettiä, mihin seuraavaksi haen töihin, mutta mitään suurempaa huomautettavaa tarkastaja ei nähtävästi raportoinut, joten työt jatkuvat. Yhtenä iltana tosin, juuri ennen kuin olin lähdössä töistä, pomo soitti ja pyysi, että teippaisin kaikki palovaroittimet. Hän oli unohtanut tehdä sen. Mä olin ihan ihmeissäni, ja ajattelin, että ymmärsin varmasti jotain väärin, mutta teippasin kuitenkin yhden palohälyttimen ja laitoin kuvan tekstiviestinä: Siis tätäkö sä haluat? Joo, juuri sitä. Tarkastaja oli nähtävästi pyytänyt myrkyttämään hyönteiset, ja torjunta-aine voisi vaurioittaa palohälyttimet. Hetken päästä sain tekstiviestinä yhteiskuvan pomosta ja yhdestä toisesta entisisestä työtekijästä juomassa kaljaa baarissa. Siinä ne pojat sitten alkoivat viestittelemään ja kyselemään kuulumisia. Minulle tuli siinä vaiheessa pieni Kimi Räikkös-hetki ja vastasin vaan, että jättäkää minut rauhaan, ja antakaa mun tehdä mun työ.

Viime viikolla sitten taas koeteltiin mun hermoja, kun olin tullut töihin, kuten aina viideksi, ja työkaveri ilmoitti, että mulla alkaa työlistan mukaan sinä päivänä työ vasta kuudelta. Arvatkaa oliko kukaan kertonut minulle missään vaiheessa, että meillä on ylipäänsä sellainen lista olemassa?

Nyt olen töissä myös meidän hostellissa, jossa on korealainen omistaja, ja nähtävästi hänkin on jo sen verran australialaistunut, että työtä tehdään samalla aussimentaliteetilla. Omistaja tuntuu eniten stressaavan sitä, että teen asioita liian tunnollisesti. Ei sitä kattoterassia niin kovin siistiksi tarvitse siivota, eikä lattioita tarvi ihan täysin lakaista, kunhan vaan isoimmat roskat lähtee pois. Kun olin ensimmäistä päivää vastaanotossa töissä, omistajan kertoi, että tärkeintä on, ettei ahdistu. ”Jos tuntuu, että ihmiset alkavat stressaamaan sinua, niin laita vastaanotto kiinni, ja mene tuonne ulos tekemään jotain muuta”.  ”Money not important.” Sen olen kuullut häneltä jo monta kertaa.

Ehkäpä suurin kulttuurishokki täällä on tullut juurikin työelämässä. Täällä on huomannut, kuinka erilainen suhtautuminen työhön on Suomessa, jossa kaiken on toimittava hyvin ja moitteettomasti. Huonosta palvelusta ja epäammattimaisuudesta valitetaan helpommin. Täällä taas virheet ja sekavuus eivät ole niin vakavia asioita. Kun tarjoilija unohtaa tilauksen, niin se on ”no worries”, kun ravintolalasku on väärä, niin se on ”no worries”, , kun hotellilakanat ovat likaiset, niin se on ”no worries”, kun rikkinäisen pyöreän pöydän levy tippuu asiakkaan lapsen päälle, niin sekin on ”no worries”. Minulla on vähän ristiriitainen suhtautuminen tähän. Toisaalta tämän tyyppinen asenne ei lupaa kovin laadukasta palvelua. Tuntuukin, että maksaa kaikesta surkeasta aivan liian korkeaa hintaa. Luksushotellit, luksusravintolat ja luksusleipomot ovat kaukana luksuksesta, kun tietää, miten ne hommat oikeasti tehdään. Mutta sitten samalla huomaan olevani aina hyvällä tuulella töissä. Työ täällä ei ole niin vakavamielistä. Ikinä ei ahdista tai stressaa mennä töihin. Elämässä on tärkeämpiäkin asioita kuin olla hyvä työntekijä. Toiseksi, koska sääntöjä ei hirveästi noudateta, eikä työntekijän taidoille ole suuria odotuksia, niin täällä saa kokeilla kaikkea uutta. Vaikka olen vasta ollut vähän aikaa leipomossa töissä, niin olen saanut jo olla pakkaajana, auttaa leipureita ja viime viikolla sitten sekoittelin jo takinoitakin. Siinä me oltiin nepalilainen IT-opiskelija ja suomalainen reppureissaaja valmistamassa luksusleipää nälkäisille sydneyläisille.

Ja ehkäpä eniten Australiasta tulee ikävä juuri töitä. Jokapäiväistä hyväntuulisuutta ja huumoria. Sitä, että kun tulee töihin, niin ensimmäisenä näkee, kuinka ranskalainen leipuri tanssii tangoa harjansa kanssa espanjankielisen musiikin soidessa. Kun lähtee viemään roskia ulos, niin siellä on toinen ranskalainen pelastamassa loukkaantunutta pulua. En varmasti koskaan tule kuulemaan Suomessa, kuinka pakkaajille huudetaan: ”Ei, ei sitä, laatikkoa, siellä on lintu!”. Kun illalla lähden kotiin katson, kuinka tummaihoinen turvatarkastaja esittelee hienoja tanssiliikkeitään noin kuusikymppiselle valkoiselle lippispäiselle rekkakuskille ja tämä näyttää sen jälkeen omat muuvinsa, eikä jää missään nimessä tanssitaidoissaan toiseksi.  

Arjen huumoria. Sitä tulee ikävä. Ja ilman sitä, en edes tiedä, miten täällä selviäisi. Viime perjantaina olin jo sängyssä, kun yhtäkkiä meidän ikkunan alta alkoi kuulumaan todella isolla sähkökitaran soittoa. En voinut saada unta enää sen jälkeen ja menin keittiöön syömään. Ja sitten päätin mennä jututtamaan katusoittajaa. Kysyin, kuinka kauan hän vielä aikoo soittaa. ”No ainakin vielä kolme tuntia, viime viikolla porukka oli aivan fiiliksessä mun soitosta!”. Kerroin, etten saa unta, kun musiikki on niin isolla. Muusikko lupasi laittaa volyymiä vähän pienemmälle.

– Where are from? Germany?

– No.

– I’ll play some Bach for you. That will put you into sleep.

– Okay. Can you play it for the next 20 minutes?

– Yes, darling, I’ll do it just for you.

Menin takaisin sänkyyn ja Bachin soidessa taustalla vihdoin nukahdin.