Kun mikään ei mene suunnitelmien mukaan
Ennen Australiaan lähtemistä minulla ei ollut tarkkaa suunnitelmaa siitä, kuinka haluaisin working holiday-vuoteni täällä käyttää. Alustavasti ajattelin kuitenkin, että ensimmäiset kuusi kuukautta omistaisin työnteolle ja matkakassan kerryttämiselle. Sen jälkeen voisin asettua Melbourneen ja kokeilisin, miltä tuntuu tavallinen arki australialaisessa suurkaupungissa. Sydney ei missään vaiheessa kiinnostanut minua.
Mielikuva Sydneystä oli se, että se on tylsä, väritön ja persoonaton kaupunki. Kaikki hehkuttavat aina Melbournea, ja sinne minäkin halusin mennä kokeilemaan normaalia aussiarkea. Kuten hyvin tunnettua, suunnitelmilla, ei edes niillä alustavilla ja erittäin väljillä, ole useinkaan mitään tekemistä sen oikean elämän kanssa. Kaikki on mennyt todellisuudessa aivan päinvastaisesti. Ensimmäiset viisi kuukautta me reissailtiin Queenslandissa, tehtiin työtä majoitusta ja ruokaa vastaan ja saatiin hyvä kuva siitä, millainen maa Australia on asuessamme yhdessä paikallisten kanssa. Emme olleet missään paikassa kuukautta kauemmin ja matkalaukkujen pakkaamisesta ja uuteen paikkaan siirtymisestä tuli luonnollinen osa arkea. Seikkailukärpänen sekä reissaajaidentiteetti iski jossain siinä matkan varrella ihan toden teolla, eikä minua enää edes kiinnostanut elää ns. normiarkea. Olen asunut nyt jo kolme kuukautta hostellissa, ja se käy minulle tällä hetkellä erittäin hyvin.
Sydneyyn me saavuttiin oikeastaan vahingossa. Meillä oli vapaaehtoispaikka sovittuna syyskuuksi Sinisillä vuorilla, aivan Sydneyn lähellä, ja me ajateltiin, että siitä on hyvä lähteä etelään päin. Kun ihan alussa saavuimme toukokuussa Australiaan, niin täällä oli alkamassa talvi. Me aloitettiin seikkailumme Brisbanesta ja sieltä siirryttiin koko ajan aina vaan pohjoisemmaksi samanaikaisesti kun sää muuttui koko ajan kylmemmäksi. Tarkoituksena oli ilmojen lämmettyä lähteä samalla logiikalla takaisin etelään. Elokuun lopulla olimme siis aivan Pohjois-Australiassa, trooppisessa Cairnsissa ja lennettiin sieltä Sydneyyn. Ennen vapaaehtoispaikkaan lähtemistä me ehdimme viettää muutaman päivän Sydneyssä kaupunkiin tutustuen. Se oli kaikkea muuta kuin rakkautta ensi silmäyksellä, ja lähinnä kaipasin vain takaisin Queenslandiin.
Sydneyyn saapuessa minulla olivat jo melkein kaikki säästöt loppuneet, vaikka alkuperäisen suunnitelman mukaan minunhan olisi pitänyt tässä vaiheessa vasta alkaa tuhlailemaan kovalla työllä ansaittuja dollareita. Totuus oli kuitenkin se, että Brisbanessa avatut kolme pankkitiliä näyttivät kaikki edelleen pyöreää nollaa vielä viiden kuukauden jälkeenkin. Päätin, etten todellakaan lähde pois maasta ennen kuin pääsen käyttämään edes kerran ANZ-pankin söpöä pinkkiä korttiani.
Vapaaehtoispaikasta vapauduttuamme tultiin takaisin Sydneyyn ja päätettiin kokeilla onneamme täällä. Ja sitä on täällä todellakin ollut. Saatiin molemmat töitä heti toisena päivänä. Ja vaikka aina silloin tällöin ahdistunkin kaupunkielämästä, niin huomaan, kuinka joka päivä rakastan Sydneyä yhä enemmän ja enemmän. Jälleen kerran alustava suunnitelma lähteä Melbourneen tammikuussa muuttui, sillä nyt en halua lähteä täältä yhtään minnekään. Sydney tuntuu kodilta, ja minulla on täällä kaikki, mitä tällä hetkellä tarvitsen.
Välillä mietin, olenko oikeasti rakastunut Sydneyyn vai tähän elämäntilanteeseen? Täällä on kesä, minulla on töitä, olen hyvin lyhyessä ajassa saanut aika hyvin säästöjä, voin suunnitella reissuja ja voin unelmoida. Hostelliasukkaista on tullut perhe ja olen tutustunut ihaniin ihmisiin. Elämässä on aika vähän murheita, ja todella paljon naurua. Jos minulla olisi nämä kaikki asiat ihan missä vain, olisin todennäköisesti aivan yhtä onnellinen. Mutta kuitenkin se on Sydney, joka mahdollisti tämän kaiken.
Myös Sydney kaupunkina on yllättänyt minut. Se on ollut aivan erilainen mitä mielikuvissani. En ole käynyt Melbournessa, joten en voi verrata siihen, mutta minusta Sydneykin on trendikäs ja eläväinen. Mutta se on myös sympaattinen ja helposti lähestyttävä, mitä en lainkaan odottanut sen olevan. Koko ei pelota, eivätkä ihmiset Sydneyssä todellakaan ole niin töykeitä, miltä melbournelaiset väittävät heidän olevan. Täällä on lämmintä ison osan vuodesta, on rantoja ja vuoria aivan lähellä sekä kasa työmahdollisuuksia. Mitä muuta voi toivoa?
Muutama päivä sitten aloin oikeasti tuntemaan haikeutta siitä, että lähden. Minulla tulee ikävä niin elämääni täällä kuin myös tätä kaupunkia. Pysähtyminen pidemmäksi aikaa juuri Sydneyyn tuntui alussa turvalliselta, sillä en uskonut rakastuvani siihen, mutta niin vaan siinä kävi, että pikkuhiljaa se valloitti sydämeni. Tiedän, että minun lisäkseni monet muutkin ovat kokeneet saman kohtalon.
Mahanpohjassa on aina pieni jännityksen tunne, ja liikutun joka kerta, kun näen Sydneyn oopperatalon. Se symboloi minulle koko Australiaa. Välillä en edes muista, että olen Australiassa, ennen kuin näen sen. Ja kun katson sitä, tuntuu, että kaikki tässä maailmassa on mahdollista. Elämäänsä voi muuttaa milloin vaan.
Reilu vuosi sitten asuin vielä Puolassa, eikä elämässäni ollut oikeastaan mitään, mikä olisi tuonut minulle iloa. Paitsi meri ja ruoka. Puolassa asuminen oli silti erittäin opettavainen kokemus. Se sai minut näkemään kirkkaammin monet asiat ja laittoi ne tärkeysjärjestykseen. Kokemuksiani analysoidessani (ajatuksiani kielestä, yhteiskunnasta ja taloudellisesta puolesta) muistan kuitenkin ajatelleeni, kuinka olen kyllästynyt aina vain oppimaan – haluaisin alkaa jo vihdoin nauttimaan elämästäni. Alkuajat Australiassa olivat jälleen kerran yhtä oppimista, ja aloin jo epäillä, etten koskaan pääse nauttimispisteeseen. Sydney on kuitenkin tarjonnut minulle kaiken, mitä kaipaisin. Kun katson aikaa taaksepäin ja muistelen Puolan aikoja, niin tajuan, että Sydneyssä olen saanut kaiken sen, mitä Puolassa en voinut kokea, eikä täällä ole mitään, mitä Puolan elämässäni inhosin.
Rakastan Sydneyä, koska se on todistanut minulle, että minäkin pystyn ja osaan nauttia elämästäni. Aina välillä on tietenkin täälläkin päiviä, jotka opettavat tärkeitä elämänopetuksia, mutta lähinnä kuitenkin rakastan tämänhetkistä elämääni. Muutaman kuukauden päästä, kun on taas lähdettävä jatkamaan matkaa, lähden, kuten saksalainen kaverini sanoo, yksi silmä itkien ja toinen nauraen. Itkien, koska tulee ikävä tätä kaikkea ja nauraen, koska olen niin kiitollinen kaikesta, mitä Sydney on minulle antanut. Kaikki kokemukseni kaupungissa ja kaikki tapaamani ihmiset täällä ovat muuttaneet minua ja tehneet minusta eheämmän ja vahvemman ihmisen.
Sydney tulee aina pysymään sydämessäni paikkana, jossa sain kokea paljon hyviä asioita. Tietenkin sillä pinkillä pankkikortillakin on ollut suuri vaikutus mielialaani. 21 dollarin leffalippu, kymmenen dollarin kakkupala tai kolmen dollarin avokado eivät enää tunnu katastrofilta, kun voi tehdä helppoa stressitöntä työtä ja saada siitä suhteellisen hyvää palkkaa. En ymmärrä ihmisiä, jotka väittävät, ettei raha tuo onnea. Ei ehkä raha, mutta kyllä vegaaninen cashewjuustokakku ainakin!
Ehkäpä olisin onnistunut saavuttamaan saman olon myös Melbournessa. Ehkä. Hyvin mahdolista sekin. Mutta sen ainakin nyt tiedän, että silloin, kun mikään ei mene suunnitelmien mukaan, voi leikkiä balleriinaa yhden maailman kuuluisimman rakennuksen edustalla lämpimässä yössä klassisen musiikin soidessa taustalla ja todeta, että onneksi mikään ei ole mennyt suunnitelmien mukaan.
