Kun oppimatta jättäminen olisi pelkkää laiskuutta – ajatuksia kielten opiskelusta

Viime postauksessa kirjoittelin siitä, kuinka olen täällä Australiassa alkanut opiskelemaan italiaa. Koska kieliin liittyvät asiat ovat lähellä sydäntäni, niin tekee mieli kirjoitella aiheesta vähän lisää. Vaikka kerroin viime postauksessa, kuinka syyni italian aloittamiselle oli se, että halusin päästä töihin italialaiseen ravintolaan, niin se ei missään nimessä ollut ainoa syy.

Rakastan kieliä ja rakastan kielten opiskelua. Minulla on mielessäni lista kielistä, jotka jossain vaiheessa elämääni haluan oppia. Ennen kuin aloitan uuden kielen, tarvitsen kuitenkin sille syyn ja sopivan elämäntilanteen. Italia oli listallani, ja täällä Australiassa sain sille syyn ja tarkoituksen, ja ajoituskin oli loistava. 

Monet hostellimme italialaisista ovat ihmetelleet päätöstäni: ”Miksi opiskelet italiaa, kun voisit opiskella X (tähän joku ns. tärkeämpi kieli)…” Edellä mainittu ajatustapa kuulosti oudolta korvaani. Ihan kuin aivoissani olisi vain rajallinen tila uusille kielille, ja on harkittava tarkasti, mitkä ”hyödylliset” kielet sinne valitsen. Vaikka useinhan on niin, että mitä useampaa kieltä on opiskellut, sitä helpommaksi jokaisen uuden kielen oppiminen muuttuu.

Ollessani vaihdossa Kiovassa jaoin huoneen puolalaisen tytön kanssa. Asuntolassamme oli paljon puolalaisia opiskelijoita, jotka olivat tulleet opiskelemaan ukrainaa. Minua kävi heitä vähän sääliksi, koska vielä vuonna 2006 melkein kaikki tapahtui kaupungissa suurimmaksi osaksi venäjäksi tai surzhiksi (venäjän ja ukrainan sekoitus), ja heidän oli välillä oikeasti vaikea tulla toimeen ukrainan kielellä. Minua taas puolestaan raivostutti, että olin koko ajan puolalaisten ympäröimänä. Siitä syystä tietenkin, että he puhuivat pelkkää puolaa. En saanut sympatiaa huonetoveriltani: ”Jos keskittyisit kunnolla, niin ymmärtäisit kyllä kaiken. Sä vaan oot laiska.” En vielä Puolassa asumisen jälkeenkään jaa huonetoverini näkemystä. Vaikka kuinka lähellä sukulaiskieli on, se vaatii silti opiskelua. Siinä hän on tietenkin oikeasssa, että sukulaiskielen oppiminen on paljon helpompaa kuin aivan vieraan ja kaukaisen kielen aloittaminen. Siispä, koska osaan espanjaa, niin italian oppimatta jättäminen olisi mielestäni pelkkää laiskuutta.

Vaikka aluksi ihmettelin italialaisten asennetta, niin pian kuitenkin ymmärsin, että me nähdään kieltenopiskelu aivan eri tavoin. Monet Australiaan tulevista italialaisista eivät osaa melkein lainkaan englantia saapuessaan. Monille englannin kielen oppiminen on ensijainen tavoite koko reissulle. Meidän hostellimme italialaisilla on muun muaassa sääntönä, ettei italiaa saa käyttää, vaan he puhuvat toisilleenkin englantia. Ehkäpä juuri sen vuoksi onkin tullut tutustuttua italialaisiin paljon paremmin kuin argentiinalaisiin (vielä kolmenkaan kuukauden jälkeen en ymmärrä argentiinalaisten espanjaa) tai saksalaisiin. Yhteinen kieli tekee ihmisistä helpommin lähestyttäviä. Ja juuri se on yksi suurimpia syitä sille, miksi haluan oppia kieliä.   

Itse en näe kielen opiskelua kuitenkaan näin suurena projektina. Minulle se on vaan mukava harrastus muun elämän ohessa. Opiskelen sitä noin puoli tuntia päivässä, eikä se millään lailla estä minua elämästä normaalia elämää. Monet tuntuvat suhtautuvan kielen opiskeluun liian totisesti, ihan kuin se olisi todella vakava asia, joka vaatii paljon panostusta, aikaa ja sitoutumista. Ja kyllähän se ehdottomasti vaatiikiin, kuten mikä vaan tavoite, mutta puoli tuntia päivässä on ihan riittävä aika, kunhan tekee sitä päivittäin. Tietenkin opiskelun vakavuus riippuu myös tavoitteista. Minun ainoa tavoitteeni on pystyä kommunikoimaan ja saamaan lähempi kontakti ihmisiin ja kulttuuriin. Minua eivät haittaa kielioppivirheet enkä pyri sujuvaan osaamiseen.  

Elämänmottonani on ollut jo monen vuoden ajan ”Quality over quantity”, ja se pätee kaikkeen tekemiseen. Se on auttanut olemaan ahdistumatta monista asioista. Esimerkiksi siitä, etten ehdi millään nähdä kaikkea täällä Australiassa. Informaatiotulvan aikana siitä, etten ehdi lukea kaikkia kirjoja tai katsoa kaikkia elokuvia, klikata kaikkia mahdollisia linkkejä. Yritän keskittyä laatuun. Sama pätee ihmissuhteisiin, ruokaan… kaikkeen. Arvostan enemmän laatua kuin määrää.   

”Quality over quantity” on myös ohjenuorani matkustustamiseen. Pidän hitaasta tavasta matkustaa, jossa tutustun ihmisiin ja heidän elämäntapaansa. Haluan tietää, kuinka kaupungit ja maat ovat muodostuneet sellaisiksi kuin ne nykyhetkellä ovat, haluan tutustua niiden historiaan ja tarinoihin. Haluan tietää, missä ollaan, miten siihen on tultu ja mihin ollaan menossa. Haluan kokea aitoja ihmiskohtaamisia, jotka usein onnistuvat vasta, kun on yhteinen kieli. Ja vasta silloin pääsee käsiksi myös niihin tarinoihin, jotka minua niin kiinnostavat. Minulla ei aina ole aikaa tai mahdollisuutta matkustella näin, mutta se on matkustustapa, josta eniten nautin.

Minulla on aina ollut joku pakkomielle aikaan. Luulen, että ensimmäisen kerran ahdistuin iästä jo joskus 5-vuotiaana, kun laskin, että enää muutama vuosi ja minä olen aikuinen. Eikä minulla koskaan ole ollut kiire olla aikuinen. Nykyään kuitenkin ajattelen, että aika on suhteellista. Kun yrittää oppia uusia asioita ja tehdä haastavia asioita, aika kulkee paljon hitaammin. Samalla uskon, että ajan voi kuluttaa laadukkaasti ja vähemmän laadukkaasti. Tehokkaasti ja vähemmän tehokkaasti. Enää en stressaa ajan nopeasta kulumisesta, vaan siitä, etten käytä sitä asioihin, joista nautin ja jotka tekevät elämästäni laadukkaampaa.

Eräs venäläinen nainen kertoi minulle kerran, kuinka erosi suomalaisesta miehestään opittuaan suomen kielen. Vasta silloin hän ymmärsi, millainen mies kyseessä oli. Minäkin uskon, että oppisin uudesta maasta kuukaudessa enemmän kuin vuodessa, jos osaisin sen maan kieltä. Kuukausi kieltä osaavana olisi minulle laadukkaampaa aikaa kuin vuosi kieltä osaamattomana. Mutta tämä on vain minun oma subjektiivinen näkemykseni. Kaikilla ei ole samoja tavoitteita tai kiinnostuksen kohteita. Jos esimerkiksi matkustelussa kiinnostaa ennen kaikkea arkkitehtuuri, niin silloin vuodessa ehtii tietenkin kokea ja nähdä enemmän kuin kuukaudessa.

Jotta kielenopiskelu tuntuisi mielekkäältä, mielestäni siihen tarvitsee aina syyn. Alun perin aloitin italian, koska ajattelin saavani helpommin töitä, mutta nyt kun minulla on töitä, syykin on muuttunut. Nyt syynä on se, että seuraavan kerran, kun lähden Italiaan lomalle viikoksi se tuntuisi kuukaudelta. Että viikon aikana ihmisiltä kuullut tarinat kestäisivät kerrottaviksi vuosiksi eteenpäin. Jotta lomallani voisin harjoitella puhumista ja että voisin nauraa itselleni. Mikään ei saa tuntemaan itseä enemmän lapseksi kuin vieraalla kielellä puhuminen – tai yrittäminen puhua sillä. Ja minullahan ei ole koskaan ollut kiire aikuistua.  

Mutta en koskaan opiskelisi kieliä vain siksi, että matkustelu tuntuisi laadukkaammalta, ellen oikeasti nauttisi itse oppimisen prosessista. Kielten opiskelussa ei koskaan pääse lopulliseen määränpäähän. Mitään kieltä ei koskaan tule osaamaan täydellisesti. Jo pelkästään siksikin, että kieli elää ja muuttuu jatkuvasti. Minulle kielten opiskelu on ajanvietteenä yhtä rentouttavaa (ja miksei myös koukuttavaa ja jopa raivostuttavaa) kuin palapelin kokoaminen. Minusta koko vieraan kielen oppimisprosessi on todella kiehtova. On mielenkiintoista tarkkailla itseään oppijana ja huomata, kuinka oma suhtautuminen kieleen muuttuu. Kuinka helppo muuttuu vaikeaksi ja sen jälkeen jälleen ymmärrettäväksi. Minua kiinnostaa päästä jyvälle siitä, millä logiikalla kieli toimii ja kuinka muut näkevät maailman.

Parasta on, kun kieli muuttuu osaksi itseä. Kun aluksi feikkaa ääntämistä, feikkaa intontaatiota, feikkaa ymmärtävänsä ja feikkaa osaavansa, ja jossain vaiheessa kaikki se feikkaaminen haihtuu kuin ilmaan täysin huomaamatta, ja kaikesta tulee aitoa ja todellista. Vieraiden sanojen lausuminen ei saa tuntemaan enää itseä huijariksi tai näyttelijäksi, vaan vieraalla kielellä eläminen alkaa synnyttämään ja kasvattamaan itsessä uutta identiteettiä. Ja yhtäkkiä sitä onkin pieni osa jotain, joka vähän aikaa sitten oli täysin vierasta. Kuin varkain sitä hiipii sisälle maailmaan ja kulttuuriin, jonne ei ole syntynyt ja jonne ei ollut mitään asiaa. On tunne kuin huijasi kohtaloa.

Mutta ihan parasta on se hetki, kun ensimmäisen kerran tajuaa puhuvansa ihan oikeasti vierasta kieltä. Se, kun tuntien taistelun, jatkuvien virheiden, sanojen unohtelun, lukuisten turhautumisten ja jatkuvien ihmettelyjen jälkeen, aivan yhtäkkiä palaset alkavat loksahtelemaan paikalleen ja suu tuottaa automaattisesti puhetta jo ennen kuin  aivot edes ehtivät tajuta, kuinka pitäisi reagoida. Sitä vaan huomaa puhuvansa vierasta kieltä natiivien kanssa, ja vaikka oman osaamisensa tajuaa ja siihen tottuu, niin aina välillä sitä taas herää kummastelemaan ja pitämään asiaa jonkinlaisena ihmeenä.    

Tähän hetkeen minulla on italian kanssa vielä toooodella pitkä matka. Mutta joka päivä matka tämän hetken kokemiseen lyhenee sillä puolella tunnilla, jonka opiskeluun päivittäin omistan.

Pari vuotta sitten, kun asuin vielä Puolassa, kävin lomalla Tel Avivissa. Paluulentoni oli sapattina. Bussit ja junat eivät kulkeneet, joten jouduin ottamaan taksin. Taksikuskini oli vanha, noin seitsemänkymppinen mies. Aurinko oli jo laskemassa, ja sapatti loppumaisillaan, mutta vielä moottoritie oli melko autio. Kuski ei puhunut sanaakaan englantia. Koko matkan ajan me kuitenkin jotenkin yritimme kommunikoida. Hän poltti tupakkaa toisella kädellä, ja aina puhuessaan minulle, kosketti toisella kädellä omaani huomioni saadakseen. Vilkuilin hermostuneena rattia, ja toivoin näkeväni siinä edes yhden käden. Kuskini höpötti koko ajan jotain, kyseli, opetti hepreaa. Kerroin hänelle mistä äitini on kotoisin, ja mistä isäni, ja tästä tiedosta hän näytti saavan jonkinlaisen ahaa-elämyksen ja naureskellen puristeli poskeani. Se sai minut taas tarkkailemaan rattia. Lentokenttää jo lähestyessämme kuski osoitti kenttää ja totesi ”grande”. Kyllä, gdande, toistin. ”Hablas español?” kuski kysyi silmät auki innostuen. ”Claro que hablo español”. Ja siinä kahden jäljellä olevan minuutin aikana ennen matkan lopullista päättymistä kuski ehti kertoa minulle koko elämänsä. Hänen silmänsä näyttvät kostuvan – hän ei ollut päässyt puhumaan espanjaa pitkään aikaan. Kuski nosti matkalaukkuni, halasi minua ja antoi suukon poskelle. Aivan vieraassa maassa, aivan vieraan ihmisen kanssa oli tunne kuin oma isoisäni olisi saatellut minut kentälle.

Ja juuri tällaisten hetkien vuoksi haluan osata vieraita kieliä. Ne saavat tuntemaan olevansa kotona ihan missä vaan.