Kun queenslandiläisyys ei lähde tytöstä – ei mielestä, ei keholta
Torstaina me saavuimme Sydneyyn. Ensimmäistä kertaa koko reissun aikana vaihdettiin viimein osavaltiota Queenslandista New South Walesiin. Lentokoneesta ulos astuttamme tuli sama olo kuin olisi tullut rantalomalta Helsingin lentokentälle. Todellisuus iskee päin kasvoja. On kylmä.
Viimeiset pari kuukautta olen käyttänyt lähinnä vain varvastossuja, shortseja, mekkoja ja toppeja. Olen yhtä tosissaan muiden kanssa valittanut kylmyyttä, joka on käytännössä tarkoittanut sitä, että olen joutunut laittamaan sukat jalkaan ja pitkähihaisen paidan päälle.
Me tultiin myöhään illalla junalla kaupunkiin, josta jatkettiin bussilla hostellille. Kaupungin melu, tupakansavu, kodittomat kadunvarsilla, vähälehtiset puut, pimeys, viileän illan hengitys niskassa – siinä alkuvaikutelmat Sydneystä.
Sama ahdistus iski kuin aina Suomessa syksyn saapuessa, vaikka täällä onneksi pahin on ohi – nyt odotellaan kevättä ja kesää.
Heti seuraavana päivänä lähdettiin ulos tutkimaan kaupunkia. Aurinko paistoi, mutta täytyi silti kerrospukeutua. Lämmintä auringossa, kylmä varjossa – se sama vanha stoori. Kaupunki ja ilmasto tuntuivat tutuilta. Mieleen palasivat vanhat reissut. Keväinen Lontoo tai Madrid vaiko syksyinen Kiova tai ehkäpä Suomi. Kuinka paljon aistit varastoivatkaan tietoa. Hajuja, ääniä, valon värejä. En haluaisi muistella vanhoja, haluaisin aloittaa aina puhtaalta pöydältä, tutustua uuteen kaupunkiin ilman ennakkoluuloja ja vertailuja.
Ja kuinka oudolta tuntuikaan pukea jälleen vaatteita päälle. Me analysoitiin sitä aika kauan. Ennen kaikkea se tuntuu vangitsevalta, rajoittavalta. Enää ei auringonlämpö tunnu samalla, ilmanvirettä ei tunne jaloissa tai käsivarsilla. Varpaat eivät hengitä.
Ihan kuin ei enää olisi yhtä kokonainen. En enää aisti koko keholla. Sademetsässä asuessani yksi melbournelainen vieras kertoi, kuinka ihmiset kaupungissa muuttuvat talven tultua. Kesällä eletään ja nautitaan hetkestä, talvella ajatellaan, silloin älyllinen puoli pääsee valloilleen. Huomaan saman. Tuntuu kuin jotain olisi viety pois. En enää ole yhtä avoinna tai vastaanottavainen muuta maailmaa kohtaan.
Ihmiset usein luulevat mielen olevan kovin rationaalista, mutta mielestäni se on aistillisuus, mikä ei valehtele. Keholla ei ole syytä puolustella, järkeillä, manipuloida, hävetä. Se on vilpitön. Se kerää ja tuntee aistikokemukset sellaisenaan kun ne tulevat, vasta aivot tulkitsevat ne ja muuttavat oman mielensä mukaisiksi. Mutta se aito kokemus jää silti jonnekin muistiin, iholle, kielelle, lihaksiin. Ja se palauttaa takaisin vanhoja aikoja, kysymättä järjeltä lupaa tai sopivaa ajoitusta.
Sydney on kaunis. Tulen varmasti tykkäämään siitä yhä enemmän ja enemmän ajan myötä. En vain vielä ole päässyt yli menneestä. Pieni pala sydäntä on jäänyt Pohjois-Queenslandiin. Ja sinne kaipaan juuri nyt.