Lomanjälkeisiä ajatuksia vol. 2
Palattuani Puolaan minulla on ollut aivan eri asenne kaikkea kohtaan. En yleensä tee uuden vuoden lupauksia, vaan minulla on ollut tapana pitää teemavuosia. Joka vuosi keskityn johonkin elämän osa-alueeseen, jota haluaisin parantaa. Joskus se on ollut opiskelu, joskus sosiaalinen elämä, joskus hyvinvointi. Huono puoli tässä on se, että kun keskittyy yhteen osa-alueeseen, toinen jää huomiotta. Olisi hyvä olla enemmän tasapainoa elämässä. Yksi ystäväni linkkasikin artikkelin siitä, kuinka uuden vuoden lupausten sijaan kannattaisi valita uudelle vuodelle jokin sana. Tämä sana edustaa sitä asennetta, mitä haluaa soveltaa elämässä kaikkeen tekemiseen. Se voisi olla esimerkiksi ”itseluottamus”.
Olen pohtinut paljon, mikä meni vikaan loppuvuodesta. Miten itse osaltani vaikutin siihen, että olin jatkuvasti väsynyt, stressaantunut ja huonolla tuulella. En halunnut palata siihen olotilaan enää koskaan. Ymmärsin myös, että oli kaksi asiaa, jotka vaivasivat minua jatkuvasti. Se, etten tehnyt mitään graduun eteen ja se, etten opiskellut puolaa. Tunsin jatkuvasti syyllisyyttä näistä asioista. Syyllisyyttä, stressiä, ajanpuutetta. Pohdiskelujeni päätteeksi valitsin vuodelle 2015 sanan, mikä suojelisi minua turhilta negatiivisilta ajatuksilta ja samalla tukisi minua tavoitteiden (gradu + puola) saavuttamisessa. Vuoden 2015 sanani on ”EI”.
Kun jokin negatiivinen ajatus alkaisi hiipiä mieleeni, sanoisin ”EI”. Kun kiire töissä alkaisi synnyttämään pieniä stressinpoikaisia, sanoisin ”EI”. En suostuisi stressaan jostain niin turhasta. Kun sisäinen ääneni alkaisi torumaan, että olisi pitänyt tehdä niin ja näin ja taas epäonnistuin jossain, sanoisin siihenkin ”EI”. Kun epäröinti, epäusko ja epävarmuus iskevät, sanon niillekin ”EI”. Niistä ei ole koskaan ollut minulle mitään hyötyä.
Mutta ”EI:n” sanominen ei koske pelkästään negatiivia ajatuksia ja tunteita, vaan myös innostumista. Innostun vähän liian nopeasti ja helposti kaikesta. Aikaa on kuitenkin rajatusti. Vaikka pidän siitä, että olen utelias ja kiinnostun eri asioista, niin en ikinä tule saavuttamaan sitä, mitä haluan, jossen omista näille tavoitteille tarpeeksi aikaa. ”EI”:n sanominen kaikelle hauskalle ja mielenkiintoiselle onkin paljon haastavampaa.
Muutama vuosi sitten olin lomalla Los Angelesissa. Venice Beachillä viettäessäni aikaa en voinut olla ajattelematta, miten tylsä olen. Ympärillä oli niin erikoisia ja persoonallisia ihmisiä. Miten ihmeessä heistä oli tullut juuri sellaisia, mitä he ovat? Sattumalta katsoin juuri samaisella lomalla myös Jim Carreyn tähdittämän elokuvan Yes Man, jossa päähenkilö lupaa itselleen sanoa ”kyllä” kaikille pyynnöille, mahdollisuuksille ja kokemuksille. Tiedättekö, kun tuntuu, että joillekin ihmisille tapahtuu koko ajan jotain todella mieletöntä ja toisten elämä on vuodesta toiseen samanlaista. Välillä tuntuu, että näitä ihmisiä erottaa vain se, että toiset sanovat ”kyllä” ja toiset ”ei”. Elokuvan jälkeen päätin omaksua samanlaisen ajatusmaailman. Sanoisin vaan kaikelle ”kyllä”. (Tämän takia päädyin varmaan Puolaankin.) En tietenkään noudattanut tätä ideologiaa yhtä orjallisesti kuin Jim Carrey elokuvassa, mutta aina kun löytäisin itseni pohtimasta, että lähtisinkö vai enkö, tekisinkö vai enkö, kokeilisinko vai enkö, niin niissä tapauksissa sanoisin aina ”kyllä”.
Pikkuhiljaa tämä asenne muuttui osaksi minua. Koin aivan mielettömiä juttuja, tapasin uskomattomia ihmisiä, löysin itseni hulvattomista tilanteista. Elämässä alkoi tapahtua. Silloinkin, kun olisin halunnut jäädä kotiin, päädyin lähtemään ulos. Lähdin, tein, koin. Nauroin ja tanssin. Kertaakaan en joutunut katumaan päätöksiäni.
Huvittavaa on, että nykyään vaikeampaa on sanoa ”ei”. Kun jouluna tiesin jääväni yksin kotiin, en uskaltanut sanoa asiasta kenellekään. Pelkäsin, että joku olisi kutsunut minut jonnekin, enkä olisi voinut kieltäytyä. Miksi sitten pitäisi sanoa ei, kun kyllän sanominen on niin paljon antoisampaa? Ajan takia. Harmi, että aikaa on rajallisesti, muuten sanoisin kaikelle ”kyllä”. Ei:n sanominen onkin oikeasti kyllä:n sanominen niille asioille, jotka vaatii hieman enemmän aikaa ja keskittymistä. Kauppatieteellisten opintojeni suosikkitermini on itse asiassa ollut lock in/ lock out- ajattelu. Yritysten on strategisella tasolla päätettävä, missä ollaan mukana ja missä ei. Kyse on lopulta valinnoista. Kaikkea ei voi tehdä, eikä kaikkea voi saada yhtä aikaa. Oman elämäni strategikot taas puolestaan ovat viime aikoina olleet selvästi jonkinlaisessa ADHD-tilassa. Kaipaisin hieman enemmän fokusta.
”EI”:llä on kuitenkin huono maine, enkä oikeasti haluaisi sanoa ”ei” asioille, joista innostun. En halua tuntea luopuvani jostain tai jääväni jostain paitsi. Siksipä olen vähän soveltanut yhden sanan sääntöä, kun on kyse innostavista asioista. Kun saan jonkun hyvän idean, mitä haluaisin tehdä, keksin harrastuksen, jota haluan kokeilla, kielen, jonka haluan oppia, kaupungin, jossa haluan käydä, ei:n sijaan sanon:”Ei, myöhemmin kiitos!”
Inhoan äärimmäisyyksiin menemistä, ja olenkin varma, että seuraavan vuoden aikana tulee oleman hetkiä ja aikoja, jolloin Yes Womanillekin löytyy tilaa. Enkä silloin aio sitä vastustaa, sillä ”yes-ihmisen”-elämä on vaan yksinkertaisesti aivan liian mahtavaa, yllätyksellistä ja avartavaa, jotta sitä kannattaisi kokonaan unohtaa!
