Mitä jos ei googlaakaan

Jos jotain täällä Australiassa ollaan opittu, niin se, että töiden saaminen on hyvin usein monen sattuman summa. Täytyy olla oikeassa paikassa oikeaan aikaan. Näin ollaan kuultu jo monen sanovan. Ja mitä enemmän ollaan kuultu ihmisten tarinoita, sitä todenmukaisemmalta väite kuulostaa.  Brisbanessa hostellissa kaikki painottivat lisäksi verkostoitumista – niin he olivat useimmiten saaneet töitä. Eräs saksalainen kertoi tuttavastaan, joka jakoi kaupungilla ansioluetteloaan kolmen viikon ajan tuloksettomasti. Istuessaan masentuneena juna-asemalla, eräs nainen lähestyi häntä ja kysyi, miksi tämä näyttää niin surulliselta. Ja arvatkaas mitä sitten tapahtui? No, naisella oli tietenkin tytölle töitä.  

Mekin päätimme alkaa kokeilemaan uusia keinoja työnhakemiseen ja ylipäänsä tiedon etsimiseen. Ollaan alettu juttelemaan ihmisille. Ja täytyy todeta, että jutteleminen paikallisten kanssa on tähän mennessä ollut paljon tehokkaampi ja mieluisampi tapa viettää aikaa ja saada tietoa kuin sisällä netissä istuminen. Ihmisiltä kysymisessä on sekin hyvä puoli, että keskittymiskyky on ihan eri luokkaa mitä googlailtaessa. Jos esimerkiksi haluaa tietää, missä on lähin postitoimisto, niin sitä osaa kysyä aivan oikein, eikä keksikään yhtäkkiä, että oikeastaan haluaa ehdottomasti tietää, missä päin puhutaan ladinia (Pohjois-Italiassa) ja mikä on sen puhujamäärä (n. 20 tuhatta, mutta määrää on vaikea arvioida tarkkaan) tai miksi purjeveneet on aina valkoisia (ei ne aina ole, mutta valkoisen värin pinnalla ei näy suola niin hyvin, eikä valkoinen lämpene niin herkästi).  

Puhuttiin Lauran kanssa, kuinka eri kulttuureissa asuminen muuttaa ihmistä. Eikä aina parempaan suuntaan. Suomessa tuntuu välillä ihmisiä raivostuttavan se, että joku kysyy jotain, mikä löytyy netistä. ”Googlaa”, ”Kato netistä”, ”Löytyy meidän kotisivuilta”, ”Käy täyttämässä nettilomake”. Täällä onneksi kommunikointi tapahtuu vielä aika paljon oikeiden ihmisten välillä live-elämässä. Oikeastaan olen aina tykännyt jutella ihmisten kanssa (äidiltä opittu taito), mutta Puolassa asumisen jälkeen minusta tuli arempi. Puolassa kun kukaan, ihania työkavereita lukuun ottamatta, ei oikein halunnut jutella – ainakaan englanniksi. Oli siis herätettävä tämä taito uudestaan henkiin.  

Lauantaina kävimme markkinoilla, ja alettiin heti harjoittelemaan ihmisten kanssa juttelua. Ilman mitään odotuksia, ihan vain siksi, että siitä muodostuisi tapa. Ostettiin yhdeltä mieheltä vihanneksia ja ostoksista maksaessa kysyin samalla, tuntisiko mies jotain farmareita, joilta voisi kysyä töitä. Hän sanoi yhden paikan nimen, me kiitimme ja lähdimme eteenpäin. Hetken päästä mies otti meidät kiinni: ”Tuolla, tuo sinipaitainen mies, kysykää häneltä, hänellä on aina töitä”. Siitä sitten astuttiin noin viiden 50-60 v. miehen porukan keskelle ilmoittamaan, että etsitään töitä, onko kellään töitä? 

Ja niin me löydettiin bambumies. Huomenna hän tulee hakemaan meidät bambutilalleen. Huono puoli jutussa on se, että kyseessä on jälleen kerran työtä majoitusta ja ruokaa vastaan. Se ei valitettavasti kerrytä lainkaan matkakassaa. Toisaalta se ei myöskään kuluta sitä. Mies kertoi maksavansa kyllä niille, jolla on joku osaaminen, mutta mitä taitoja tällaisilla akateemisilla naisilla nyt olisi tarjottavana? Hyvä puoli puolestaan on se, että ollaan tykätty erittäin paljon tehdä vapaaehtoistyötä, vaikkei se ole rikastuttanut materian muodossa, niin sitäkin enemmän se on antanut takaisin muilla tavoin. Lisäksi mies vaikutti todella mukavalta, me opitaan jälleen jotain uusia käytännöllisiä taitoja ja saadaan myös uusia kontakteja. Ja kuka tietää, ehkäpä meistä vielä kuoriutuu niin taitavia bambutyöntekijöitä, että saadaan työstämme myös palkkaa.  

Nyt meilläkin on omakohtainen tarina siitä, miten sattumanvaraisesti erilaiset mahdollisuudet aukeavat. Ollaan todellakin opittu täällä rentoutumaan ja olemaan stressaamatta työnsaannista, sillä jokainen uusi päivä ja jokainen uusi ihminen, jonka kohtaa – ensimmäistä kertaa ihan oikeasti uskon tähän – voi muuttaa täysin kaikki ennakolta tehdyt suunnitelmat. Välillä on vaikea uskoa, kuinka paljon meidän suhtautuminen elämään on muuttunut vasta alle kahden kuukauden Australiassa oleskelun aikana . ”Elämänkoulussa on vähän lomia”, Laura totesi.

Matkustaessa oppii elämästä niin paljon, että taidan alkaa keksiä omia sanontoja, jotta opit jäisivät paremmin päähän. Venäjäksi sanotaan ”Kieli vie Kiovaan asti”, mikä tarkoittaa, että kaiken löytää ja saa tietoonsa kysymällä. Kun sanonnan merkityksen soveltaa tähän meidän Aussiseikkailuumme, niin se on kuulkaa niin, että ”Kieli vie bambutytöksi”.