Miten joulu ja uusi vuosi Australiassa sitten menivätkään?

Viime postauksessa kirjoittelin vähän suhteestani jouluun ja kerroin, kuinka tänä vuonna oli vain kaksi tavoitetta: tehdä Porkkalaa Turkin Alla ja mennä Bondi Beachille. No, kumpikaan ei toteutunut, koska harvoin täällä menee mikään suunnitelmien mukaan. Mutta palataanpa takaisin joulua edeltäviin päiviin.

Minun oli tarkoitus olla hostellissa töissä vain kolme viikkoa sillä aikaa kun huonetoverini oli lomalla. Hänen tultuaan takaisin Malesiasta, omistaja päätti kuitenkin yllättäen jakaa työtehtävät meidän kahden kesken. Nyt siis me molemmat teemme töitä ilmaista majoitusta vastaan, eikä kumpikaan saa palkkaa. Se oli kiva jouluyllätys, mutta tarkoitti myös sitä, että olisin jouluna töissä. Perjantaina yöllä en saanut unta, joten nukuin vain nelisen tuntia, ja jouduin heräämään aikaisin siivoamaan hostellia. Olin ihan rättiväsynyt, mutta oli alettava valmistautumaan jotenkin jouluun. Ihan aluksi mentiin Lauran kanssa viemään vaatteet pesulaan, jotta jouluna olisi edes puhtaita vaatteita. Ja sitten kauppaan ruokaostoksille. Käytiin yhdessä kaupassa, käytiin toisessa ja seistiin erittäin kauan jonoissa. Tiedättekö, alan pikkuhiljaa oikeasti inhoamaan joulua. Vaikka itse ei stressaisi lainkaan, niin levoton tunnelma kaupoissa muutamia tunteja ennen sulkemisaikaa, väenpaljous ja jonot saa ihan kenet vaan ahdistumaan ja tuntemaan joulustressiä. Toisten stressi tarttuu. Ja vielä pahempaa on meininki töissä ennen joulua. Kaikki aikataulut ja rutiinit menevät aivan sekaisin pelkästään muutaman päivän vuoksi. Joutuu tekemään niin paljon ylitöitä ennen joulua, että itse juhlan aikana ei ehdi rentoutua, vaan yrittää vaan selviytyä henkisesti ja fyysisesti joulua edeltävästä viikosta. Laura oli koko viikon tehnyt 10-11 tuntisia päiviä ja oma työkaverini kertoi, kuinka oli koko joulupäivän makoillut yksin sohvalla, ja että mitään muuta hän ei halunnut sinä päivänä tehdä. Tiedättehän, kuinka aina sanotaan, että kellojen siirtämisestä pitäisi luopua, kun se aiheuttaa niin paljon ongelmia. Minusta tuntuu, että joulu aiheuttaa meissä ihmisissä samanlaista stressiä kuin kesäaikaan siirtyminen tuotantoeläimillä. Ehkä olisi jo aika luopua koko joulusta? 

Ruokaostokset tehtyämme päätettiin ostaa vielä joulun kunniaksi suomalaista ruisleipää virolaisesta kaupasta Nordic Bistrosta. Se oli kuitenkin niin kallista, että otettiin jotain venäläistä leipää, joka näytti hyvältä, mutta kotona sitten tajuttiin, että se olikin limppua! Voitteko kuvitella, miten ikävä yllätys! Kun ei yli puoleen vuoteen ole syönyt kunnollista ruisleipää, ja sitten kun luulee että nyt se hetki tulee, niin se onkin jotain ihan muuta. Mutta omapa oli vikamme, kun ei jaksettu lukea, mitä ainesosia leipä sisälsi.

Vaikka oltiin ostettu monta kassia ruokaa, niin ainoa, mitä jaksoin tehdä oli tofusta tehty vegaaninen munakas vegaaninakeilla. Että sellainen juhla-ateria. Laura maistoi tofukasta ensimmäistä kertaa, ja oli sitä mieltä, että maistuu paljon paremmalle kuin oikea munakas.

Illalla meidän  hostellin omistaja järjesti meille BBQ:n kattoterassilla. Tarjolla oli olutta ja hotdogeja. Onneksi minulla oli niitä vegaanisia nakkeja omasta takaa, joten en tavallaan jäänyt mistään paitsi. Lähinnä meidän joulu muistutti juhannusta. Olutta, grillausta ja musiikkia. Ja loppuillasta, kun alkoi vielä sataamaan, niin todellakin oli tunne kuin olisi ollut Suomessa Juhannuksen vietossa. Kerroin italialaisille, kuinka erilainen merkitys joululla on Suomessa – se on rauhoittumisen ja hiljentymisen aikaa. Italialaiset ihmettelivät, mitä varten pitää rauhoittua, kun Suomessa jokainen päivä on muutenkin liian hiljainen ja rauhallinen. Ihmettelin lapsena ihan samaa.

Porukka lähti bilettämään ja minä nukkumaan. Joulupäivänä aamulla heräsin siivoamaan koko sen juhlijoiden jättämän sotkun. Yleensä minulla menee kymmenisen minuuttia kattoterassin siivoamiseen ja nyt kesti yli tunnin. En ole mikään jouluihminen, mutta kyllä siinä siivotessa tuli mieleen, että tämä on kyllä paskin joulu ikinä. Keittiöön alkoi pikkuhiljaa ilmestymään italialaisia, jotka pitivät pitkiä Skype-puheluita kotiin, jossa vasta oltiin illallistamassa koko suvun voimin. Skype-puhelut tuntuivat kestävät ikuisuuden, koska aina kun kuulin, että yhtä ihmistä hyvästeltiin, ruutuun ilmestyi uusi juteltava. Ja voi sitä emootioiden ja naurun määrää! Tuli vähän haikea mieli. Olen aina halunnut tietää, millaista olisi kasvaa suurperheessä, missä kaikki sukulaiset olisivat lähellä. Olen varmaan vähän yliromantisoinut ajatuksen siitä, koska meidän suvussa kaikki asuvat vähän eri puolilla maailmaa. Oikeastaan olin jo aika tympääntynyt koko jouluun siihen mennessä. Olen onnellinen 360 päivää vuodessa, ja sitten Joulun aikaan olen surullinen, koska alan kaipaamaan jotain, mitä minulla ei ole. Kuinka typerää on kaivata jotain, mikä ei välttämättä ole edes yhtään parempi kuin se, mitä on. Kyllästyin mielialaani ja päätin, että ensi vuonna juhlin joulua orpokodissa.

Melkein koko hostelli lähti rannalle ja minä jäin vastaanottoon. Keitin itselleni vihreän teen makuisia nuudeleita ja paistoin tofua. Juhla-ateria numero kaksi. Söin sitä ja katsoin Gleetä. Hostelli ei koskaan ole ollut yhtä hiljainen kuin sinä päivänä.

Puoli neljältä laitoin vastaanoton kiinni ja suuntasin itsekin rannalle. Oikeastaan vastaanottoa päivystäessä en jäänyt mistään paitsi, koska muut olivat joutuneet odottamaan rannalla pari tuntia tilaa grillille, ja kun saavuin vihdoin paikalle, he olivat vielä syömässä viimeisiä paloja.

Bondi ja Coogee Beach olivat ihan täynnä, ja me päädyttiinkin onneksi Bronte Beachille. Mun mieliala muuttui heti, kun pääsin rannalle. Oikeastaan voisin viettää jokaisen joulun juuri näin, auringossa ja rannalla. Aallot olivat valtavat ja uiminen oli täysin mahdotonta. Oli kiva nähdä rannalla nyt erilaista ihmistyyppiä. Yleensä rannat ovat täynnä nuoria sporttisia ihmisiä täydellisine vartaloineen, ja nyt ihan tavallisia perheitä. Kaiken muotoisia, ikäisiä ja näköisiä ihmisiä.

Ja siinä samalla tajusin, että olen saanut täällä jotain, mistä olen aina haaveillut. Suurperheen. Hostellissa jo pidempään olevista ihmisistä on muodostunut oma porukka, meidän oma reissuperhe. Olimme viettämässä joulua rannalla koko sillä poppoolla ja myös vanhoja hostelliasukkaita oli liittynyt seuraan. Lähinnä meidän reissuperhe koostuu italialaisista ja argentiinalaista pojista, joten aina välillä miesvaltaisuus on ollut liikaa, mutta niinhän se oikeakin perhe aina välillä tekee hulluksi.  Melkein pelkästään miesten kanssa eläminen on kyllä saanut näkemään monia asioita ihan uusin silmin. Mutta vaikka kuinka rakastankin meidän poikia, olen jo monesti sanonut, että tämän hostellissa asumisen jälkeen minun täytyy lähteä viikoiksi kävelemään yksin Santiago de Compostelaan, jotta palautuisin tästä kaikesta. Mutta edelleenkin olen kyllä sitä mieltä, että on paljon terveempää, että muut ihmiset tekee hulluksi kuin se, että sekoaa yksinäisyyden takia. Se on jo ihan eri tason hulluutta.

Maanantaina oli kamalan kuuma päivä, ja lähdimme saksalaisen 19-vuotiaan pikkusiskoni kanssa elokuvateatteriin. Mun oma oikea pikkusiskoni on minua 8 vuotta nuorempi, ja meillä on aina ollut todella läheiset välit. Välillä tuntuu, että se on minulle vahvin olemisen tapa – siskona oleminen. Kun pikkusiskoni lähti vaihtoon, adoptoin kaksi hänen hyvää ystäväänsä minun pikkusiskoiksi. Lupaa kysymättä tein sen, mutta välillä on ajateltava itsekkäästi omaa hyvinvointia, ja jossei minulla ole pikkusiskoa, en oikein tiedä, miten olla ja mitä tehdä. Ajattelen kaikkia pikkusiskoni ystäviä mun pikkusiskoina. On hyvä olla itseään nuorempien ihmisten kanssa, heiltä oppii niin paljon!

Me käytiin katsomassa Ryan Goslingin ja Emma Stonen tähdittämää La La Landia. Olin ensimmäistä kertaa Australiassa elokuvissa ja lippu maksoi 21 dollaria. Elämäni kallein elokuvalippu, mutta oli jokaikisen dollarin arvoinen. Muutenkin pidän täällä listaa elämäni kallemmista asioista (elämäni kallein avokado, tomaatti, jogurtti, korvatulpat, juustokakkupala yms.), ja tämä oli hyvä lisä siihen. Mutta se elokuva oli jotain aivan upeata! Olen jo aiemmin kirjoitellut, kuinka olen oikein janonnut jotain taide-elämystä, joka herättäisi jotain minussa, ja tämä elokuva oli juuri sitä, mitä kaipasin. Kaunista musiikkia ja tanssia, upeita kohtauksia ja tarina, joka ei vieläkään lähde pois mielestäni, vaikka elokuvankatsomisesta on kulunut jo monta päivää. Elokuvan loputtua me itkettiin ja halattiin toisiamme, ja sitten itkettiin ja halailtiin vielä lisää. Juuri tämän vuoksi on hyvä löytää itselleen pikkusisko. Jos olisin ollut katsomassa elokuvaa oikean pikkusiskoni kanssa, tiedän, että olismme tehneet juuri samoin – itketty ja halailtu.

Tiistaina kävimme Lauran kanssa Sydneyn juutalaismuseossa. Meillä oli hostellista kuponki, jonka avulla pääsimme molemmat yhden lipun hinnalla. Saatiin tietää, että museo oli juuri uudistettu ja se oli nyt avoinna vasta toista päivää. Se oli erittäin mielenkiintoinen ja todella kaunis museo, ehkäpä kauniimpia museoita, jossa olen koskaan käynyt. Erityisesti liikuttava oli kaikille holokaustissa kuolleille lapsille omistettu näyttely, joka sai minut todella liikuttumaan. Kiertelimme museossa aluksi itsenäisesti ja sitten menimme mukaan vapaaehtoisen oppaan pitämälle kierrokselle. Hän kertoi, että museossa oli juuri käymässä holokausti-selviytyjä, mutta kierroksen loputtua hän oli valitettavasti jo ehtinyt lähteä.

Museolipun ostaessamme meille annettiin vielä yksi lippu, joka oikeutti käymään museossa ilmaiseksi kymmenen päivän sisällä. Menin torstaina uudestaan museoon, sillä halusin tavata naisen, joka oli onnistunut selviytymään niistä kamalista ajoista, joiden järjettömyyttä ei millään pysty edelleenkään ymmärtämään. Opas muisti minut: ”Oh, you came for Olga, she’s upstairs”. Menin Olgan luo. Näin kauniisti pukeutuneen ja hienosti meikatun naisen istumassa penkillä kuuntelemassa uusia museoon tuotuja videoita. Edessäni oli nainen, joka oli selviytynyt viidestä leiristä, oli pelastuessaan 18-vuotias ja painoi vain 29 kiloa. Me puhuttiin vaikka mistä. Minä kerroin omasta elämästäni ja Olga omastaan. Ja minä ihmettelin, kuinka mistään sellaisesta voi oikeasti selvitä koskaan? Oli pakko, Olga kertoi. Kun on pakko, sitten vaan selviää. Olga ihmetteli, kuinka nykyään ihmiset käyvät terapiassa, jos menettävät työn tai ystävän. Hän ei tarvinnut mitään terapiaa, itse terapia on hänen mielestään täysin ”coo coo”.  

Olgan kanssa jutellessa vierähti reilu tunti. Luulin, että ehdin istua siinä vain parisenkymmentä minuuttia. Mietin, millaista elämää Olgalla on ollut. En voi käsittää, miten sellaisesta voi selvitä. Ja nyt yli 90-kymppisenä hän käy melkein 30 vuoden ajan kahdesti viikossa museossa, ja hän kertoo ja kertoo tarinaansa. Hän kertoo, jotta kaikki tietäsivät. Olga ei usko terapiaan, mutta hän uskoo dialogiin ja hän uskoo kysymyksiin. ”Kiitos, että kerroit tarinasi”, sanoin hänelle. ”Kiitos, että kysyit”.

En tiedä, miksi niin kovasti halusin jutella Olgan kanssa. Mitä oikein halusin kuulla? Me puhuttiin monesta asiasta, työstä, perheestä, matkustelusta, kasvatuksesta, ja minulla oli monesta asiasta aivan erilainen näkemys. Mutta se on varmasti aika normaalia eri ikäisten ihmisten keskusteluissa. Ihmettelin kuitenkin, mistä Olgalla riittää voimia kertoa siitä, mitä hänelle tapahtui. Ja ajattelin, kuinka onnekas olen, kun minun omat surkeat pienet murheeni ovat palasia vain minun ikiomaa henkilökohtaista historiaani, eikä minun tarvitse säilöä ja jakaa niitä jotain suurempaa missiota varten. Sitä varten, että ihmiskunta oppisi jotain. Jotta koetuista vääryyksistä tietäisivät kaikki ja jotta mitä typerimpiin salateorioihin uskovat ihmiset eivät väittäisi, ettei mitään koskaan tapahtunut. 

Minä olen aika laiska kertomaan samoja asioita monta kertaa, mutta Olga sai minut ymmärtämään, että jotkut tarinat on aina vaan kerrottava uudestaan ja uudestaan. Tarina ei ehkä muutu, mutta kuulija on aina uusi.

Uusi vuosi meni töitä tehdessä. Nyt kun hostellityöt eivät loppunetkaan, niin minulla oli yhtäaikaisesti kolme työpaikkaa ja niiden sovittaminen oli melkoista ninjailua. Kerran nukahdin vastaanottoon, kun työvuorojen välillä olin ehtinyt nukkua vain kaksi tuntia, mutta onneksi manageri oli aika ymmärtäväinen. Pitkien työpäivien aikana mietin edelleen Olgaa. Kuinka hän oli selvinnyt niin pitkän ajan niin kovasta henkisestä ja fyysisestä rasituksesta? Minulla oli jo kahden peräkkäisen yli 12-tuntisen työpäivän jälkeen kaikki paikat todella kipeinä. Jokainen askel sattui polviin ja jalkapohjiin ihan kuin olisin 80-kymppinen mummo. Mutta en valittanut, sillä se oli minun valinta, sain siitä palkkaa. Oikeastaan Olgan tapaamisen jälkeen, minun ei tee mieli valittaa mistään. Olen kaikesta vaan supersuperkiitollinen. Ja sillä on hyvä aloittaa vuosi 2017!