Muista pyhittää lepopäivä
Tämä viikko meni ohi vielä nopeammin kuin edellisviikko. Osaltaan siihen vaikutti se, että olen jälleen palannut gradun pariin. Gradun aloittaminen vol. 67481678. Oikeastaan päiviin ei paljoa tämän lisäksi mahdu, työ ja gradu, sitten nukkumaan ja sama uudestaan. Todella väsyttävää. Valitettavasti, tai ehkä onneksi, gradun kirjoittaminen väsyttää kuitenkin vähemmän kuin sen vältteleminen. Pakoon ei pääse.
Tajusin kuitenkin, että tarvitsen viikkoon myös lepopäiviä. Sellaisia päiviä, joiden aikana en saa potea huonoa omaatuntoa, vaikken kirjoita gradua. Israelin lomasta sainkin idean, että rupean viettämään sapattia. Minusta on muutenkin hauskaa poimia lomilta uusia tapoja ja ottaa ne osaksi arkea. Juuri senhän takia matkustus on niin rikastuttavaa; ei pelkästään näe, kuinka muualla eletään, vaan vie jotain mukanaan kotiin ja muuttuu hieman itsekin. Sapatin viettämisen omaksuminen on mielestäni aivan mainio idea. Kokonainen viikonloppu tuntuu liian pitkältä ajalta huilailuun, mutta sapatti on tähän tarkoitukseen aivan täydellinen. Israelissahan sapatti alkaa perjantaina auringonlaskun aikaan ja myös päättyy auringonlaskun aikoihin lauantaina. Silloin koko maa pysähtyy, ja tuntuu, että aikakin pysähtyy sen myötä. Kadut hiljenevät, ympärillä vallitsee hyvin levollinen tunnelma.
Sapatin ensijainen tarkoitus on levätä ja viettää aikaa yhdessä. Juutalaisuudessa sapattiin liittyy myös paljon kieltoja – tunnetuinpana tietenkin se, ettei saa tehdä työtä. Minulle sapatti ei kuitenkaan ole uskonnollinen asia, vaan ennen kaikkea aika, jolloin saan tehdä ihan mitä haluan, potematta syyllisyyttä siitä, etten tee sitä, mitä pitäisi. Eli jos ehdottamasti haluan viettää aikaani gradun parissa, niin mikään ei estä sitäkään. Hyvin löysästi sovellettu sapatti siis ☺
Täten perjantain työpäivän päätin erittäin hyväntuulisena, tietäen, ettei ole kiire yhtään minnekään. Tämän viikon perjantai oli melkeinpä toisinto viime viikkoisesta. Työ – Avocado – Fukafe. Voiko sapattia paremmin aloittaa? Päädyin jälleen kerran syömään Avocadon hampurilaistaa. En tajua, miten se onnistuu maistumaan joka kerta paremmalta ja paremmalta?
Katsokaa nyt tätä! Nam!
Tällä kertaa kuitenkin hampurilaistakin enemmän odotin sitä, että pääsisin jälleen nauttimaan Fukafe:n kakuista. Viimeksihän kerroin, kuinka voisin oikeastaan omistaa loppuelämäni kakun reseptin selvittämiseen. Ennen kuin teen näin isoja päätöksiä, ajattelin, että voisin ensin kokeilla ihan vaan pyytää reseptiä suoraan. Viime vuosina olen oppinut yhden hyvin tärkeän asian – joskus riittää, että pyytää. Ja jossei pyydä, niin ainakin lausuu ääneen sen, mitä toivoo ja haluaa. Jos hyvin käy, voi saada todella paljon, joskus jopa enemmän, mitä on edes uskaltanut toivoa. Kaikki ovat varmaan jo kuulleet vetovoiman laista. Itse kuulun vahvasti sen kannattajiin. Jos taas pyytäessä saa kieltävän vastauksen, niin eipäs menetä mitään siinäkään.
Juuri näin kävi tässäkin tapauksessa. Yritin udella työntekijältä reseptiä, mutta vastaukseksi sain tietää vain sen, että kahvilan omistaja tekee kakut itse, eikä paljasta reseptejään kenellekään. Reseptejä on kehitetty ja paranneltu pitkään, ja ne ovat tarkoin varjeltuja salaisuuksia. Ei mitään yllättävää tässä tarinassa, mutta pitihän sitä yrittää. Kuten sanoin, mitään ei menetä kieltävän vastauksen saadessaan, sen sijaan, se vaan innostaa ja motivoi lisää. Kasvattaa pakkomiellettä. Muutama ”ei” vielä lis” ja pian taidan olla valmis vastaanottamaan kakkuhaasteen.
Tällä kertaa maistoin toista kakkua. Bounty-suklaapatukan makuista ja sen nimistä herkkua. Huippuhyvää sekin!
Pyytämisessä on sekin hyvä puoli, että se saa aikaan keskustelua. Keskustelu puolestaan on aina (tai melkein aina) kivaa ja antoisaa. Joten herkuttelun lomassa tutustuttiin työntekijään. Ennen kaikkea puhuttiin kahvista. Kahviin muuten suhtaudutaan tässä kahvilassa hyvin intohimoisesti ja rakkaudella ja se näkyy kaikessa. Kiireessä ei siis Fukafehen kannata tulla.
Siinä sitten työntekijän valmistaessa meille kahvia DRIP-menetelmällä, tultiin viereen kyselemään ja kasvattamaan kahvintietämystämme. Jännä, miten tarkkaa kahvin valmistaminen oli. Työntekijä kertoi, mitkä asiat vaikuttavat maun lopputulokseen, ja siinä sitten maisteltiin ja pyöriteltiin kahvia suussa kuin punaviiniä konsanaan ja yritettiin kuvailla makua. Mielenkiintoista muuten, että minun ja kaverini kahvit oli aivan eri makuiset, vaikka ne oli valmistettu aivan samoista pavuista.
Enpä ajatellut blogia aloittaessani, että tästä muodostuisi tällainen kakkupäiväkirja, mutta sitä se arki taitaa pitkälti olla tällä hetkellä – kakkujen syömistä ja niistä haaveilua. Tel Avivissa yhden oppaan sanat jäivät mieleeni: Elämä on kuin turkkilaista kahvia, yhtäaikaisesti sekä makeaa, että karvasta. Maistuu hyvältä, kun maut ovat tasapainossa – “a little bit of sweet, a little bit of bitter”.
Sitä minunkin elämä on – makeaa kakkua syödessäni, karvasta siitä haaveillessani. Molempia juuri oikeassa suhteessa ja sopivassa määrin.
