Viime sunnuntaina kävin vegaaniparatiisissa. Sydneyn teknologiakeskuksen näyttelytiloissa järjestettiin vuosittainen vegefestari ”Cruelty Free Festival”, jonne olivat kerääntyneet eri hyvinvointi-, kauneus- ja ravintola-alan vegaaniset yritykset sekä erilaiset eläinsuojelujärjestöt. Olin pari päivää aikaisemmin tutustunut yhteen tyyppiin, joka yrittää siirtyä vegaaniksi, joten mentiin festareille yhdessä. Hän kaipasi motivaatiota ja tukea muutokseen ja minä, no, RUOKAA! 

Kun olin viime kuussa katuruokafestareilla töissä, kuvittelin, miten mahtavaa olisi, jos kyseinen festari olisi ollut vegaaninen. Katselin, kuinka innostuneena ihmiset jonottivat ruokia ja maistelivat erikoisen näköisiä annoksia. Aina välillä ihmiset tulivat näyttämään jotain instagram-kuvaa ja kysyivät minulta, miltä kojulta löytävät kyseisen luomuksen.

Onneksi ei kauan tarvinnut odottaa, että saisin kokea saman fiiliksen. Tunnelma festareilla oli todella rento ja hauska. Minun seuralainen oli myös ihan onnessaan tapahtumasta: ”just tätä mä tarvitsin, mahtavaa nähdä näin paljon ihmisiä täällä”. Hän on vasta tehnyt päätöksen alkaa vegaaniksi, ja kaikki on hänelle vielä uutta, eikä lähipiirissä ole ketään toista samoinajattelevaa. Onhan se ihana huomata, ettei ole mikään yhteiskunnan outolintu, vaan että on paljon muitakin ihmisiä, jotka jakavat samat arvot.  

En voinut millään uskoa, että pystyin maistamaan kaikkea, mitä oli tarjolla. Oli vaikea olla kysymättä ”is it vegan?”, kun sen tulee ulos jo niin automaattisesti. Koska oli vaikea päättää, mitä ottaisin, söin lopulta vähän kaikkea ja aivan liian paljon.

Käytiin katsomassa Fashion Show’ta, joka sekin vietiin läpi australialaisittain erittäin rennossa hengessä. Muu ei täällä varmaan onnistuisikaan. Mallit olivat vapaaehtoisia ja varmaan ensimmäistä kertaa elämässään lavalla. Lavalle tultiin ja lähdettiin vähän miten sattuu, eivät juontajat tienneet, mistä vaatekappaleesta heidän tulisi kertoa. Show’ta oli etukäteen harjoiteltu varmasti ainakin nolla kertaa. Mallit eivät tienneet minne kävellä, missä pysähtyä, missä asennossa olla ja näyttivät kiusaantuneen oloisilta kaikesta huomiosta, jonka saivat, ja siksi kiirehtivät lavalta aina aivan liian nopeasti. Kun juontajat vihdoin löysivät oikean puvun papereistaan, koko mallia ei enää ollut näkyvissä. Tosin yksi malli oli poikkeus: hän taas oli niin elementissään, ettei häntä taas puolestaan saanut lavalta ollenkaan pois. Hän oli meidän lemppari. Miespuolinen kaverini oli jälleen ihan haltioissaan: ”Tää on niin hauska! Onneksi me tultiin katsoon tätä”. Mä jotenkin tavallaan rakastan tätä australialaista ”antaa kaikkien kukkien kukkia”-asennetta.

Koiratkin olivat tervetulleita festareille.

Festareille oli kutsuttu myös joitakin puhujia vieraaksi. Me mentiin kuuntelemaan yhtä yhdysvaltalaista naista, joka irtisanoi työnsä markkinointiyrityksestä, möi kaikki tavaransa, osti pakettiauton ja lähti sillä kiertämään USA:ta tavoitteenaan vierailla kaikissa maan vegaanisissa ravintoloissa. Siihen urakkaan hänellä meni kaksi vuotta, jonka aikana hän asui autossaan ja piti projeksista Will Travel for Vegan Food-blogia. Vähän myöhemmin siitä syntyi myös kirja. Seuralaiseni hihitteli vieressä, kun puheenpitäjä kertoi olleensa jo ennen reissuun lähtemistä ”se rasittava vegaaniystävä, jonka on aina pakko ottaa kuvia vegaaniannoksista ennen kuin ne saa syödä”. Hänelle taisi tulla sen päivän aikana hyvin selväksi, millaisesta ihmistyypistä nainen puhuu.  

Vielä Puolassa asuessani kuuntelin yhtä podcastia, jossa samainen bloggaaja oli vieraana, joten oli todella mielenkiinoista nähdä hänet nyt ihan oikeassa elämässä. Enpä olisi voinut silloin Puolassa kuvitellakaan, millaista elämäni olisi yli vuoden päästä. Asiat voivat muuttua niin nopeasti ja elämänsä voi käsikirjoittaa niin hyvin eri tavoin. Välillä tämä vapaus pelottaa. Eikä se pelota siksi, että unelmat oikeastikin toteutuvat, vaan siksi, ettei välttämättä tajua, ettei uskalla unelmoida tarpeeksi isosti.