Osaan kyllä, katsoin Youtubesta
Olen aikaisemminkin kirjoitellut, että täällä Australiassa olen saanut tehdä vähän ties minkälaisia hommia. Sellaisia, mihin Suomessa olisi luultavasti vaadittu jotkut paperit, muodollinen pätevyys, todistus, koulutus, kokemus, passi, kurssi… you name it. Kesti jonkun aikaa totutella siihen, että täällä pätee eri säännöt, ja pärjäätäkseen on opittava ne säännöt, joilla täällä pelataan.
Vaatimukset tavallisiin duunarihommiin eivät täällä ole niin korkeita kuin Euroopassa, mutta silti täälläkin arvostetaan kokemusta. Erityisesti hospitality-alalla, jonne reppureissaajat usein työllistyvät. Varmaan 99% ihmisistä, jotka työskentelevät ravintolassa ja joiden kanssa olen asiasta keskustellut, ovat väittäneet työnantajalle, että heillä on työstä aikaisempaa kokemusta, vaikka totuus on jotain ihan muuta. Monet myöntävät, ettei tämä menisi Euroopassa läpi, mutta toista on täällä.
Erityisesti olen ihaillut täällä argentiinalaisten kekseliäisyyttä. Meidän hostellin pojat esimerkiksi saivat idean vuokrata auton, jolla viedä ruokakuljetuksia. Ihmettelin, että eikö se yritys nimenomaan vie ruokakuljetuksia asiakkaille polkupyörällä. ”No, kyllä me kypärät laitetaan päähän, ei kukaan epäile mitään”. Viitseliäimmät tosin etsivät sukupuustaan italialaisen immigrantin, hakevat Italian kaksoiskansalaisuutta ja saapuvat maahan tekemään ihan laillisesti töitä italialaisella passillaan.
Täällä todellakin on huomannut, kuinka rajoittunut oma ajattelu on ja kuinka toiset sen sijaan seikkailevat sen kuuluisan boksin ulkopuolella. Alan olla sitä mieltä, että working holidayta varten kuuluisi suorastaan jakaa apurahaa nuorille, jotta mahdollisimman moni pääsisi kokeilemaan elämää täällä, koska olen varma, että takaisin tultaisiin paljon itsevarmempina, rohkeampina ja innovatiisivimpina.
Australia on käytännöllisten ihmisten maa. Täällä arvostetaan mielestäni käytännön taitoja paljon enemmän kuin Euroopassa. Ihmiset myös vaihtavat työtä ja elämäntyyliä paljon ahkerammin. Vapaaehtoistyössä joogaretriittipaikassa tutustuin erääseen vieraaseen, joka kertoi olevansa taiteilija, valokuvaaja. Mutta juuri tällä hetkellä hän on osan viikosta hammaslääkärin apulaisena, osan viikosta töissä teatterilla ja viikonloppuisin hän toimii kokkina omassa yrityksessään. ”Ai, oletko käynyt kokkikoulun”, kysyin innostuneena. ”Ei, ei, itseoppinut”.
Sitä moni muukin täällä tuntuu olevan. Ensimmäisessä isäntäperheessämme mies oli yrittäjäksi siirtynyt luokanopettaja, nainen sairaanhoitaja, joka lopetti työt ja ryhtyi maatilaomistajaksi, sitten piti hevoskoulua, nyt on taas sairaanhoitaja, joka suunnittelee avaavansa B&B:n. Kenen tahansa kanssa keskustelee urapolusta, saa kuulla todella värikkään ja tapahtumarikkaan tarinan, jossa on mukana paljon sattumia, vahinkoja, kokeiluja ja ihan vain päähänpistoja.
Minusta on mahtavaa, ettei täällä lokeroida itseään yhteen alaan ja ammattiin, vaan kokeillaan erilaisia elämäntyylejä. Huono puoli siinä on tosin se, että välillä tuntuu siltä, ettei kukaan oikein osaa hommaansa kunnolla. Työelämä täällä vaikuttaa ajoittain jonkinlaiselta puuhastelulta (Laura tosin käyttää sanaa perseily). Osaamista arvioidaan täällä aivan eri asteikolla kuin Euroopassa. Itsekin on saanut täällä loistaa työssä kuin työssä, vaikkei mistään ole ollut aikaisempaa kokemusta. Hyvän työntekijän leiman saa jo pelkästään siitä, kun tulee ajoissa töihin ja myös tekee ne työt, jotka kuuluu tehdä eikä pelkästään esitä tekevänsä.
Samaisessa joodaretriittipaikassa parikymppinen reppureissaaja teki asiakkaille hierontoja 80 dollarin hintaan. Hän kutsui itseään hierojaksi, vaikka oli käynyt vain kolmen päivän kurssin. Tällaisia tapauksia on lukuisia. Onnistuisiko Suomessa? Tuskin. Ja onneksi. Vaikka tykkäänkin tästä aussiasenteesta työntekoa kohtaan, rohkeudesta, lukuisista mahdollisuuksista ja itsevarmuudesta, niin samalla olen ensimmäistä kertaa alkanut arvostamaan suomalaista byrokratiaa ja koulutusta. Sitä, ettei kuka vaan vaan voi väittää olevansa kuka vaan ja osaavansa mitä vaan. Minua ärsyttää myös suunnattomasti ihmiset, joilla on kaikkeen vahva mielipide ja asioista itsevarma näkemys ilman mitään perehtymistä, tietoa tai perusteita.
Pari päivää sitten yksi hostelliasukas kertoi omasta entisestä huonetoveristaan, joka opetteli eri ammatit Youtuben avulla. Hän pääsi moniin eri töihin, koska hänellä löytyi ”kokemusta” vähän kaikesta. Itsekin olen täällä Australiassa muuttunut paljon itsevarmemmaksi omien taitojeni suhteen ja ajattelin, että onpa mainio idea, löytyisköhän sieltä videota siitä, kuinka leikata itselleen tukka.
Kampaajalla käynti on minulle aina todella vaikeaa. En tiedä mitä haluan, ja jos tiedän, en osaa selittää, ja jos osaan, hiuksista ei kuitenkaan koskaan tule sellaisia kuin haluan. Kiharalla tukallani on oma elämänsä ja tahtonsa, eikä minulla ole siihen paljon sanottavaa. Yleensä annan kampaajille vapaat kädet. Puolassa sanoin aina ”pani moze robic co chce” (neiti, voi tehdä mitä haluaa), koska kampaajat eivät useinkaan puhuneet englantia (hiustenleikkuuaikaa varatessani joudun jopa näyttämään sormilla saksien liikettä, kun sana ”cut” oli vieras), ja selittäminen olisi ollut ihan turhaa. Australiassa en moista uskaltaisi sanoa. Ties vaikka paikalliset ammattilaiseet ovat hekin ovat omat taitonsa hankkineet Youtubesta.
Kaksi minuttia videota ja minulla oli käsissäni kaikki tieto, mitä tarvitsin. Aika hyvin ensikertalaiselta, eikö? 😉
Olin aika tyytyväinen itseeni, sillä säästin ainakin 30 dollaria ja lisäksi innostuin hiustenleikkaamisesta toden teolla. Nyt tekisi mieli leikata hiukset vielä lyhyemmiksi. Ehkä myös jonkinlaista otsatukkaa voisi kokeilla. Varmastikin Youtubesta löytyy hyvät ohjeet.
