Osaan kyllä, katsoin Youtubesta

Olen aikaisemminkin kirjoitellut, että täällä Australiassa olen saanut tehdä vähän ties minkälaisia hommia. Sellaisia, mihin Suomessa olisi luultavasti vaadittu jotkut paperit, muodollinen pätevyys, todistus, koulutus, kokemus, passi, kurssi… you name it. Kesti jonkun aikaa totutella siihen, että täällä pätee eri säännöt, ja pärjäätäkseen on opittava ne säännöt, joilla täällä pelataan.

Vaatimukset tavallisiin duunarihommiin eivät täällä ole niin korkeita kuin Euroopassa, mutta silti täälläkin arvostetaan kokemusta. Erityisesti hospitality-alalla, jonne reppureissaajat usein työllistyvät. Varmaan 99% ihmisistä, jotka työskentelevät ravintolassa ja joiden kanssa olen asiasta keskustellut, ovat väittäneet työnantajalle, että heillä on työstä aikaisempaa kokemusta, vaikka totuus on jotain ihan muuta. Monet myöntävät, ettei tämä menisi Euroopassa läpi, mutta toista on täällä.

Erityisesti olen ihaillut täällä argentiinalaisten kekseliäisyyttä. Meidän hostellin pojat esimerkiksi saivat idean vuokrata auton, jolla viedä ruokakuljetuksia. Ihmettelin, että eikö se yritys nimenomaan vie ruokakuljetuksia asiakkaille polkupyörällä. ”No, kyllä me kypärät laitetaan päähän, ei kukaan epäile mitään”. Viitseliäimmät tosin etsivät sukupuustaan italialaisen immigrantin, hakevat Italian kaksoiskansalaisuutta ja saapuvat maahan tekemään ihan laillisesti töitä italialaisella passillaan. 

Täällä todellakin on huomannut, kuinka rajoittunut oma ajattelu on ja kuinka toiset sen sijaan seikkailevat sen kuuluisan boksin ulkopuolella. Alan olla sitä mieltä, että working holidayta varten kuuluisi suorastaan jakaa apurahaa nuorille, jotta mahdollisimman moni pääsisi kokeilemaan elämää täällä, koska olen varma, että takaisin tultaisiin paljon itsevarmempina, rohkeampina ja innovatiisivimpina. 

Australia on käytännöllisten ihmisten maa. Täällä arvostetaan mielestäni käytännön taitoja paljon enemmän kuin Euroopassa. Ihmiset myös vaihtavat työtä ja elämäntyyliä paljon ahkerammin. Vapaaehtoistyössä joogaretriittipaikassa tutustuin erääseen vieraaseen, joka kertoi olevansa taiteilija, valokuvaaja. Mutta juuri tällä hetkellä hän on osan viikosta hammaslääkärin apulaisena, osan viikosta töissä teatterilla ja viikonloppuisin hän toimii kokkina omassa yrityksessään. ”Ai, oletko käynyt kokkikoulun”, kysyin innostuneena. ”Ei, ei, itseoppinut”.

Sitä moni muukin täällä tuntuu olevan. Ensimmäisessä isäntäperheessämme mies oli yrittäjäksi siirtynyt luokanopettaja, nainen sairaanhoitaja, joka lopetti työt ja ryhtyi maatilaomistajaksi, sitten piti hevoskoulua, nyt on taas sairaanhoitaja, joka suunnittelee avaavansa B&B:n. Kenen tahansa kanssa keskustelee urapolusta, saa kuulla todella värikkään ja tapahtumarikkaan tarinan, jossa on mukana paljon sattumia, vahinkoja, kokeiluja ja ihan vain päähänpistoja.

Minusta on mahtavaa, ettei täällä lokeroida itseään yhteen alaan ja ammattiin, vaan kokeillaan erilaisia elämäntyylejä. Huono puoli siinä on tosin se, että välillä tuntuu siltä, ettei kukaan oikein osaa hommaansa kunnolla. Työelämä täällä vaikuttaa ajoittain jonkinlaiselta puuhastelulta (Laura tosin käyttää sanaa perseily). Osaamista arvioidaan täällä aivan eri asteikolla kuin Euroopassa. Itsekin on saanut täällä loistaa työssä kuin työssä, vaikkei mistään ole ollut aikaisempaa kokemusta. Hyvän työntekijän leiman saa jo pelkästään siitä, kun tulee ajoissa töihin ja myös tekee ne työt, jotka kuuluu tehdä eikä pelkästään esitä tekevänsä.

Samaisessa joodaretriittipaikassa parikymppinen reppureissaaja teki asiakkaille hierontoja 80 dollarin hintaan. Hän kutsui itseään hierojaksi, vaikka oli käynyt vain kolmen päivän kurssin. Tällaisia tapauksia on lukuisia. Onnistuisiko Suomessa? Tuskin. Ja onneksi. Vaikka tykkäänkin tästä aussiasenteesta työntekoa kohtaan, rohkeudesta, lukuisista mahdollisuuksista ja itsevarmuudesta, niin samalla olen ensimmäistä kertaa alkanut arvostamaan suomalaista byrokratiaa ja koulutusta. Sitä, ettei kuka vaan vaan voi väittää olevansa kuka vaan ja osaavansa mitä vaan. Minua ärsyttää myös suunnattomasti ihmiset, joilla on kaikkeen vahva mielipide ja asioista itsevarma näkemys ilman mitään perehtymistä, tietoa tai perusteita.

Pari päivää sitten yksi hostelliasukas kertoi omasta entisestä huonetoveristaan, joka opetteli eri ammatit Youtuben avulla. Hän pääsi moniin eri töihin, koska hänellä löytyi ”kokemusta” vähän kaikesta. Itsekin olen täällä Australiassa muuttunut paljon itsevarmemmaksi omien taitojeni suhteen ja ajattelin, että onpa mainio idea, löytyisköhän sieltä videota siitä, kuinka leikata itselleen tukka.  

Kampaajalla käynti on minulle aina todella vaikeaa. En tiedä mitä haluan, ja jos tiedän, en osaa selittää, ja jos osaan, hiuksista ei kuitenkaan koskaan tule sellaisia kuin haluan. Kiharalla tukallani on oma elämänsä ja tahtonsa, eikä minulla ole siihen paljon sanottavaa. Yleensä annan kampaajille vapaat kädet. Puolassa sanoin aina ”pani moze robic co chce” (neiti, voi tehdä mitä haluaa), koska kampaajat eivät useinkaan puhuneet englantia (hiustenleikkuuaikaa varatessani joudun jopa näyttämään sormilla saksien liikettä, kun sana ”cut” oli vieras), ja selittäminen olisi ollut ihan turhaa. Australiassa en moista uskaltaisi sanoa. Ties vaikka paikalliset ammattilaiseet ovat hekin ovat omat taitonsa hankkineet Youtubesta. 

Kaksi minuttia videota ja minulla oli käsissäni kaikki tieto, mitä tarvitsin. Aika hyvin ensikertalaiselta, eikö? 😉 

IMG_9533.JPG

2.JPG

Olin aika tyytyväinen itseeni, sillä säästin ainakin 30 dollaria ja lisäksi innostuin hiustenleikkaamisesta toden teolla. Nyt tekisi mieli leikata hiukset vielä lyhyemmiksi. Ehkä myös jonkinlaista otsatukkaa voisi kokeilla. Varmastikin Youtubesta löytyy hyvät ohjeet.

3.JPG

kauneus hiukset matkat

Ei se oo niin tarkkaa

Jos jotain olen oppinut nyt kolmen viikon palkallisen työskentelyn jälkeen Australiassa (ja aikaisemmat vapaaehtoishommat vain vahvistavat tätä näkemystä), niin sen, että vaikka kaikki asiat ovat vähän sekaisin, työntekijät vähän pihalla, esimiehet hukassa, työvälineet vielä enemmän hukassa, niin ei se ole niin kamalaa. Kaikki johtavat, eikä kukaan tottele, mutta ei se maailma siihen kaadu. Seuraavana päivänä tullaan taas töihin ja toistetaan sama uudestaan. Edelleenkin ilman kunnon suunnitelmaa ja ilman kunnon toteutusta. Virheistä ja valituksista opitaan ja tehdään jotain muutoksia – ehkä. Elämä jatkuu.

Suomalaiseen työkultuuriin verrattuna, suhtautuminen työasioihin tuntuu täällä erittäin rennolta. Ja suomalaisesta näkökulmasta katsottuna ehkä myös vähän epäammattilaiselta. Välillä ihmettelen, miten tämä yhteiskunta oikeasti toimii niin hyvin, kun kenellekään ei tunnu olevan käsitystä, mitä ovat tekemässä. Mun työnvälitysfirma on oiva esimerkki tästä: Työvuorot ilmoitetaan samana päivänä, kun työt alkavat. Olen joutunut asiakkaan työlistalta katsomaan työvuoroni, koska heille kyllä ilmoitetaan ajoissa, ketkä ovat töihin tulossa, mutta meille työntekijöille asian välittäminen ei varmaan ole niin tärkeä. Lisäksi olen välillä saanut väärää tietoa, koska minut sekoitettiin usein toiseen, saksalaiseen Annaan, vaikka hän ei edes ollut Anna, vaan Susan. Kerran sain firmalta puhelun, jossa minulta kysyttiin, joko minun kanssani on sovittu työhaastattelupäivä. Kerroin, että olen ollut firmalla töissä jo kaksi viikkoa.

Työni nuudelimarkkinoilla loppui viime sunnuntaina ja tiistaina sain vielä työkeikan lentokentälle. Sain viestin tarkemmista yksityiskohdista työpäivää edeltävä päivänä alkuillasta. Viestissä luki, että tule paikkaan X kuudelta aamulla, työnjohtaja David odottaa sinua siellä. Vastasin, että työvuoroni alkaa kolmelta iltapäivällä. Kysyin, odottaako David samassa paikassa myös siihen aikaan. Viestissä luki myös vaatetusvaatimukset. Jälleen kerran ilmoitettuna ”hyvissä ajoin” päivää ennen työn alkamista. Lentokentällä olisi pitänyt olla jotkut turvakenkien tapaiset, mutta päätin, etten ala hankkimaan yhtään mitään, koska ei ketään oikeasti kiinnosta kuitenkaan, mitä laitan päälle (varmaan sekin ohjeistus on vain sitä varten, etteivät ihmiset saavu paikalle varvassandaaleissa). Nuudelimarkkinoilla meidän työvaatteiden piti olla täysin mustat. Mutta musta on nähtävästi aika liukuva käsite, koska porukalla mm. oranssia, beigeä ja sinistä.

Junat eivät kulje enää yöllä, joten minulla ei ollut mitään käsitystä, miten pääsisin työvuoron loputtua kotiin. En kuitenkaan jaksanut murehtia asiaa. Argentiinalainen huonetoveri oli kanssani samaa mieltä, ongelma ei ole vielä ajankohtaista ”it’s in the future”. Sydneyn lentokentälle pääsee erittäin kätevästi noin 10 minuutissa keskustasta lähijunalla. Mutta hinta on 15 dollaria (yli 17, jos ei omista matkakorttia). Onneksi meidän hostellissa oli majailemassa viikko sitten kaksi ranskalaista maailmanympärysmatkalla olevaa budjettireissaajaa, jotka kertoivat, että kannattaa lähteä edellisellä pysäkillä pois ja mennä loppumatkan jalan. Näin tein. Lentokentälle käveli parissakymmenessä minuutissa, ja matkan hinnaksi tuli 15 dollarin sijaan reilut pari dollaria.

Löysin Davidin, joka kertoi, ettei ole David, vaan Daniel, ”but it doesn’t matter”. Parin sananvaihdon jälkeen aamuvuorolainen, minulle siis entuudestaan aivan tuntematon tyyppi, järjesti minulle kyydin kotiin. Hän tiesi, että yksi tyttö on lähdössä myös keskustaan työvuoron päätyttyä. Näin siis sekin ongelma ratkesi parissa minuutissa, onneksi en jaksanut stressata asiasta etukäteen.

Se, mitä menin tekemään lentokentälle selvisi minulle vasta paikan päällä, kun työvuoroni alkoi. Koko illan ajan meille tuotiin roskapusseja lajiteltavaksi. Se oli yllättävän hauska homma. Mulla oli vähän sellainen olo kuin olisi CSI:ssa ja etsisi todisteita.   

Pari tuntia siinä ehdittiin hääriä terminaalin lastausalueella, kunnes joku kiinnostui meistä. Minä vähän ihmettelinkin, että miten oli mahdollista, että siitä vaan menin lentokentälle jonnekin lastausalueelle ja rupesin vaan hommiin. Mentiin siis hakemaan kulkulupatarrat käsivarteen, ja siinä touhussa vierähti semmonen puolisen tuntia.  

Turvamiehet istuivat siinä työpisteemme edessä koko ajan vauhtimassa meitä. Jos me vaikutettiin liian totisilta, he pitivät tehtävänään myös hauskuuttaa meitä. Pari tuntia taas ehdittiin tehdä töitä, ja poliisit saapuivat paikalle. Heillekin täytyi selittää, mitä oltiin tekemässä.  

Laura oli ollut aamuvuorossa ja kertoi, etteivät he olleet tehneet mitään ensimmäiseen kolmeen tuntiin jonkun viivytyksen vuoksi. Myöskään nuudelimarkkinoilla ei oltu ensimmäiseen kolmeen tuntiin tehty mitään, koska tarvittavat työvälineet eivät olleet ehtineet saapua. Harmitti, etten silloin ollut vielä töissä, koska sinä päivänä maksettiin sunnuntailisä, vaikkei ollut sunnuntai. Yrityksessä, jolle tein töitä, maksetaan torstaina viikonloppulisän, ja viikonloppuna ihan normaalia palkkaa. Torstai, sunnuntai, väliäkö sillä.

Olen aina ollut aika suurpiirteinen, mutta täällä se on vielä pahentunut. Muistan, kuinka joogaretriiittipaikassa vapaaehtoistyössä ollessani selitin uteliaille australialaisille vieraille, että olen täällä wwooffaamassa ja reppureissaamassa. Ja tajusin, etten ole oikeasti kumpaakaan. Minulla ei ole reppureissua, vaan matkalaukku, ja olen löytänyt paikan WorkAwayn, enkä WWOOF:in kautta. Mutta nämä ovat sellaisia pikkuseikkoja, joita ketään ei täällä kiinnosta.

Olen pikkuhiljaa alkanut tajuamaan, että minua varmaan odottaa elämäni suurin kulttuurishokki, kun palaan takaisin Suomeen. Se iski jo pari päivää sitten, kun luin jotain Saara Aaltoon liittyviä blogipostauksia. Miten niinkin positiivisesta asiasta kuin suomalaisen lahjakkaan laulajan menestyksestä ulkomailla on saatu aikaiseksi ongelma? Oikeasti, en tajua. Täällä australialaiset ovat niin ylpeitä kaikesta australialaisesta ja kehuvat kaikkea maasta taivaaseen, vaikka asioissa ei olisi edes mitään erityistä.

Täällä olen jo oppinut, että kun joku aussi kysyy ”How was it?”, siihen on vain yksi ja ainoa oikea vastaus – Amazing! Leveä hymy ja ”amazing”, venyttäen pitkään toista aata. Mikä tahansa muu vastaus herättää toisessa pientä ärtymystä – mikä ihmeen asennevamma tolla on?

Mut hei, onneksi se kulttuurishokki on vasta ”in the future”. Murehdin sitä sitten.

kulttuuri suosittelen tyo