Okei, kuten blogiani seuraavat ovatkin huomanneet, päätökseni päivittää matkakuulumisia tänne ei ole ihan sujunut kuten suunnittelin. Ja kuten pelkäsinkin, kaikki päivän tapahtumat ovat jo täysin sekoittuneet päässäni. Tiedän kuitenkin yhä mikä kuukausi on menossa – näin hyvin ei ole asiat kaikilla reissaajilla.

Alkuperäinen matkasuunnitelmani on sekin mennyt ihan uusiksi. Koh Changista menin viikon jälkeen takaisin Bangkokiin, vietin siellä nelisen päivää ja lensin (aivan lensin, vaikka alun perin en aikonut käyttää koneita ollenkaan) Hanoihin. Paluulento Bangkokiin on tiistaina, josta sitten lähden (en vielä tiedä miten) Chiang Maihin loppuajaksi ja palaan Suomen paluulentoa edeltävä päivänä Bangkokiin.

Tänään sitten vihdoin nöyrryin myöntämään itselleni, että kärsin travel burnoutista. Luin tämän jutun, ja se kuvasi täydellisesti omia tuntemuksiani. Mutta jo ennen kuin suostuin uskomaan, että kärsin jostain niin typerästä jutusta, niin onneksi olin jo itse tajunnut muuttaa reissusuunnitelmaa niin, että päätin pysyä samassa paikassa pidempään, enkä ahdistua siitä, etten ehdi nähdä ja tehdä asioita, jotka ovat mahdollisia vain tässä maailmankolkassa. Loppujen lopuksi kokematta jättämisessä ei menetä mitään. Paljon pahempaa on tietää kokevansa jotain mahtavaa ja ainutlaatuista saamatta siitä sitä nautintoa, joka matkusteluun ja uuden kokemiseen yleensä kuuluu. Muutettuani matkasuunnitelmiani olen alkanut nauttia reissusta paljon enemmän. Mutta blogin näkökulmasta matkani on muuttunut tylsemmäksi. En oikein tiedä, mistä kirjoittaa, koska en tavallaan tee mitään superjännittävää. Tai ehkä juuri travel burnoutin takia en ymmärrä kokevani superjännittäviä asioita. Huh, minusta ei kyllä olisi maailmanympärimatkaajaksi. 

Olen myös todennut, että ideani postata joka päivä ei yhtään lisännyt matkasta nauttimista. Sen lisäksi, että netti on toiminut todella huonosti ja aiheuttanut paljon turhautumista, niin myös kirjoittaminen on ollut vaikeaa. Ei ole helppo kirjoittaa, jos ei tunne kirjoittamaansa kohtaan aitoa innostusta. Myöskään hostelleissa kirjoittaminen ei meinaa onnistua työrauhan puutteen vuoksi. Inhoan sitä, kun ryhdyn johonkin hommaan, ja tulee keskeytyksiä. Vaikeintahan kaikessa on aina aloittaminen. Jos yhden postauksen aloittaa monta kertaa päivässä, siihen hommaan kyllästyy melko nopeasti. Ja hostelleissa (ehkä on poikkeuksia) ei todellakaan voi tehdä mitään rauhassa, koska aina joku tulee jutteleen. Ironista kyllä, mutta varsinkin yksinmatkustavana ei hostelleissa ikinä tarvitse olla yksin. Itselläni on lisäksi sääntö, että jos tietokoneen ja kännykän sijaan on mahdollisuus kanssakäymiseen todellisessa elämässä ihan oikean ihmisen kanssa, niin se on aina laitettava etusijalle. Ja vaikka kuinka tekisi mieli jäädä hengailemaan virtuaaliseen maailmaan, niin melkeinpä aina siirrän huomioni siihen nenäni edessä olevaan elävään tyyppiin. Harvoin tätä joutuu katumaan, mutta välillä alan oikeasti toivomaan, että hostelleissa olisi yksi kirjastomainen huone, joka olisi omistettu työskentelyyn, ja jossa puhuminen toiselle olisi kiellettyä 🙂   

Oltuani täällä Hanoissa jo yhdeksän päivää, alan jo innostua Chiang Maista. Luulen kuitenkin, että mihinkään koviin suuriin lukemiin ei matkakuumeni nouse. Eikä syynä edes ole se, että olisin kyllästynyt matkustelemaan, vaan tällä hetkellä minulla on jo niin paljon muita innostuksen kohteita, jotka kaikki liittyy tavalla tai toisella paikallaoloon ja pysyvyyteen (okei, en tiedä uskonko pysyvyyteen, mutta ainakin jonkinasteiseen jatkuvuuteen).

Nyt kun olen muuttanut matkasuunnitelmaani, enkä siirry paikasta toiseen jatkuvasti, niin ei enää ole oikeastaan tarvetta pitää päivittäistä matkapäiväkirjaa. Palaan siis samaan postaustyyliin kuin aikaisemminkin eli kirjoitan silloin, kun on jotain kerrottavaa. Ja silloin, kun netti toimii.