Olen totaalisesti epäonnistunut tavoitteessani yrittää postata joka päivä. Tai nykyäänhän ei suositella käyttämään samaa ”epäonnistuminen”, vaan kaikki on opetusta. No, opin, ettei postauksen kirjoittamista kannata jättää loppuillalle, viimeiseksi asiaksi ennen nukkumaanmenoa. Ei katsokaas aivot pelaa enää niin myöhään, ei varsinkaan tässä helteessä. Mutta ”epäonnistumisesta” huolimatta, tänään on uusi päivä ja uusi mahdollisuus yrittää uudestaan. Jatketaan siis siitä, mihin jäätiin.

Päätin mennä helpoimman kautta ja ostin matkan Ko Changiin suoraan meidän hostellista. Mitenkään sujuvasti en voisi kuitenkaan sanoa matkan menneen. Ensin porukkaa hostelleista keräävä minivan vei meidät bussille. Jonkun aikaa odotettiin bussia, ja bussissa puolestaan odotettiin taas tunnin verran (!) kahta puuttuvaa matkustajaa. Kukaan ei edes kertonut meille matkustajille, mikä on syy viivytykseen. Brittiläinen mies tuli sitten kiroillen kertomaan, mistä odotus johtuu, ja ilmoitti, että kävi huutamassa kuskille, ja rohkaisi muitakin käymään valittamassa. Kukaan ei lähtenyt siihen mukaan. Asuttuani melkein vuoden Australiassa ja tavattuani siellä myös paljon brittejä, alan oikeasti saamaan anglokielisistä ihmisistä sen kuvan, että kynnys kiroiluun ja raivoamiseen on heillä yleisesti hieman matalammalla kuin monilla muilla kansoilla. (Erittäin vahva yleistys, joka ei perustu mihinkään muuhun kuin omaan kokemukseen, ottakaa se myös sellaisena).

Kun me vielä odoteltiin bussia, sen eteen ilmestyi hedelmämyyjä. Olen nyt ymmärtänyt, ettei matkaeväistä kannata Thaimaassa huolehtia, koska ihan sama, minne menee, niin joku myy jotain ruokaa ihan vieressä. Ja näin vegaanina olen iloinen, että se jotain on yleensä tuoreita hedelmiä ja shakeja. Olen aika vaikuttunut thaimaalaisten tavasta pilkkoa hedelmät erittäin nopeasti ja mutkattomasti aivan täydellisiin paloihin. Yleensä hedelmä on valmiina pussissa, ja vasta tilauksen jälkeen se paloitellaan suurella veitsellä ilman hedelmän pois ottamista pussista. Todella taitavaa. Haluan oppia.  

Matkan puolessavälissä pysähdyttiin puoleksi tunniksi huoltoasemalle ruokatauolle. Huoltoasema oli thaimaalaisittain katukeittiö. Harmittaa etten ottanut paikasta kuvaa, koska olihan se melkoinen näky. Ruokaa tehtiin alusta alkaen niin kuin missä tahansa ravintolassa. Päätin ottaa riisiä vihanneksilla, mutta sainkin riisiä vihanneksilla ja munalla. Sitä ei menussa lukenut, mutta olen nyt oppinut mainitsemaan erikseen aina ”ei munaa” tilatessani wokkia. No, vaikka vegaani olenkin, niin päätin syödä annoksen, koska muutenhan se olisi mitä luultavimmin mennyt hukkaan, ja se on vielä enemmän arvojeni vastaista.

Olen usein miettinyt, että jos jotain sekaruokavaliosta pitäisi syödä, niin valitsisin kananmunan. Useinhan vegaaneilta kysytään, mitä suostuisi syömään, jos olosuhteet olisivat ”oikeat”. (Auton alle jäänyt hirvi, luontoa tuhoava villisika, koko elämän vapaana kasvanut kenguru, ja mitä näitä nyt on…) Koska tätä kysytään niin usein, niin en voinut olla miettimättä asiaa. Erilaisten skenaarioiden jälkeen, olen päätynyt siihen johtopäätökseen, että jos minulla oli omakotitalo, jonka pihassa asuisi kana, joka sattuisi munimaan munan, niin miksen nyt sitten söisi sitä. Olen varmasti syönyt neljän viimeisen vegaanivuoden aikana kananmunaa vahingossa ennenkin, mutta nyt ensimmäistä kertaa näin ja maistoin sen todella hyvin. Ja eipä kyllä mukava ruokahetki ollut. Nyt siis tiedän, että jos minulla olisi omakotitalo, jonka pihassa asuisi kana, joka munisi munan, niin voisin lahjottaa sen munan jollekin toiselle.

Bussissa alkoi tulla fyysisesti huono olo syödystä munasta. Koska tiesin, että aloin voida huonosti pelkästään tiedosta, että söin munan, yritin manipuoloida mieltäni uskomaan, että se oli vain todella hyvin tehty vegaaninen feikkimuna. Annos oli myös todella rasvainen, joten huono olo saattoi johtua siitäkin.

Saavuttiin satamaan, jossa meille annettiin lippu lautalle. Siitä otettiin vielä yksi shuttle-bussi lautalle ja lautalla ajettiin vielä reilun puolisen tuntia. Saarella odottivat eräänlaiset lavataksit, jotka veivät porukkaa oikeisiin kohteisiin. Täytyy sanoa, että siinä vaiheessa minulla ei ollut mitään innostusta olla missään. Matkaväsymys on ollut koko Thaimaassa olon ajan päällä, enkä oikeastaan tiennyt, miksi tulin koko saarelle. Olin myös aika väsynyt jatkuviin huijausyrityksiin. Esimerkiksi lauttalipun antanut nainen yritti myydä minulle paluulipun Bangkokiin. Kerroin, että lähden Kambodzhaan, johon nainen sanoi, että se on mahdotonta. Ei Kambodzhaan pääse, koska… Ei väliä miksi, koska se oli valetta. Alkoi väsyttämään se, ettei voinut luottaa kehenkään, ja aina joutui olemaan varpasillaan. Varsinkin kun matkustaa yksin, niin olisi mukavaa pystyä luottaamaan muihin ihmisiin.

Taksilla kun kuitenkin ajettiin mutkaista ja mäkistä tietä pitkin, näin apinan! Se oli ensimmäinen vapaana näkemäni apina koskaan! Ja mä RAKASTAN apinoita! Joten sen nähtyäni ajattelin, että se oli koko sen pitkän matkustamisen – ja kananmunan syömisen – arvoista.

Minulla oli varattuna kolmeksi yöksi neljän hengen hostellihuone. Siellä tutustuin kahteen saksalaistyttöön, josta toinen oli asunut Thaimaassa melkein vuoden ja osasi hieman thaita. Hän opetti minulle hyödyllisiä sanoja ja lauseita (näin voi sanoa, jos on nainen):

Kop kun kaa = Kiitos!                                                                              

Sa wa di kaa = Hei!

Tau rai kaa= Paljonko maksaa?

Lot tai mai kaa= Saisiko halvemmalla?

Valittelin, ettei thain kieli jää vaan millään muistiin. Liian paljon samankuuluisia lyhyitä tavuja eri järjestyksessä. ”No, sano vain  ”kaa”, se sopii kaikkeen”, saksalainen lohdutti. Vastapalveluksena thain kielen opettamisesta kerroin tytöille Australian hostelleista, sillä sinne tytöt olivat seuraavaksi matkalla. Tosin mun kuvausten jälkeen, tyttöjä alkoi kovasti epäilyttää ajatus sinne lähtemisestä. (Sehän ei tietenkään ollut tarkoitukseni)

Kävin pikaisesti suihkussa, ja kun palasin takaisin huoneeseen ja kuulin tyttöjen puhuvan hieronnasta (sekä täällä että Australiassa olen vuoden aikana kuullut niin paljon saksaa, että minun kuullunymmärtäminen alkaa olla jo todella kohtalaista), niin kysyin, ovatko tytöt menossa hierontaan. Ja olivathan he. Liityin seuraan, sillä pitkän matkan jälkeen hieronta kuulosti todella hyvältä idealta. Saavuimme hierontapaikkaan yhtä aikaa kahden venäläisen naisen kanssa, ja kaikkia meitä askarrutti, että mistä löytyy niin monta hierojaa, kun paikalla oli sillä hetkellä vain kaksi. Meidät vastaanottanut nainen kuitenkin rohkaisi tulemaan sisälle, vaihtamaan vaatteet ja menemään makuulle hierontapöydälle. Ja sitten hän alkoi soittelemaan hieroojia läpi – kaikki saapuivatkin viiden minuutin sisällä paikalle.    

Toinen venäläisistä naisista ei millään ymmärtänyt, että hänen piti vaihtaa vaatteet, joten kerroin hänelle venäjäksi, mitä täytyy tehdä. Saksalaiset tytöt olivat ihmeissään, että puhun venäjää, ja kertoivat, että meidän huoneessa on venäläinen poika, joka ei yhtään osaa englantia ja joutuu käyttämään google translatea kommunikoidessaan, joten hän on varmaan todella onnellinen, että hänellä on nyt juttukaveri.  

Mutta voi vitsi, kuinka ihanaa hieronta oli. Välillä mietin, onko oikein tuntea niin paljon nautintoa siitä, että joku on koko painollaan päällä ja repii, vääntää ja painaa lihaksia eri suuntiin. Tunnin jälkeen olo oli kuin uudestisyntyneellä. Hieronnan jälkeen käytiin vielä saksalaisten kanssa syömässä.

Olin todella väsynyt, joten saksalaiset tytöt päättivät antaa minun nukkua rauhassa, ja lähtivät itse jatkamaan jutustelua olohuoneeseen. Venäläinen poika tuli huoneeseen, kun valot oli jo sammutettu, mutta koska näki että selailen vielä kännykkää alkoi yläsängystä juttelemaan. Saatuaan tietää, että puhun venäjää, niin sainkin kymmenessä minuutissa kuulla enemmän kuin monilla kestää kertoa tunnissa. Välillä kun en ole juttelutuulella, esitän, etten osaa venäjää, koska venäläiset ovat tarinankerronnan mestareita, ja hyvin lyhyessä ajassa ehtivät kertoa koko elämästään ja saada saman verran toisestakin tietoa kerättyä. Poika kertoi, kuinka oli irtisanoutunut töistä matkustaakseen, ja kaikki pitävät häntä kotona ihan hulluna. Aika moni tapaani reissaaja on irtisanoutunut töistä päästäkseen matkustelemaan ja miettimään elämäänsä. Kukaan muu tosin ei ole kertonut, että häntä pidettäisiin hulluna. Se kun taitaa olla aika hyväksytty ja yleinen ilmiö ainakin Euroopassa ja Pohjois-Amerikassa. Poika kertoi olevansa yllättynyt, kuinka hyvin on pärjännyt, vaikkei ole koskaan ennen reissanut näin pitkän ajan. Englantikin sujuu paljon paremmin mitä hän ajatteli.

Keskustelu alkoi huvittaa minua, koska tiesin todella paljon yläpuolellani nukkuvasta ihmisestä ehtimättä edes nähdä hänen kasvojaan. Ajattelin, että ehkä onkin parempi jaktaa keskustelua aamulla ja toivotin spokojnoj nochi.