Seilaamassa Sunshine Coastilla
Tultiin eilen takaisin Brisbaneen, tähän samaiseen hostelliin, mistä lähdettiinkin. Haettiin postit sekä pankkikortit ja huomenna lähdetään junalla jälleen pohjoisempaan uuteen WorkAway-paikkaan. Huomenna on edessä 10 tuntia junassa istumista.
Hostellissa meitä odottivat melko lailla saamat naamat. Ja sama kissa. Meidän lemppariasukki.
Tältä arki yleensä näyttää backpacker-hostelleissa. Kuvittele vain kissan tilalle n. 24-vuotias eurooppalais- tai aasialaisnuorukainen.
Edellisviikko täällä Kaakkois-Queenslandissa on ollut todella sateinen. Ollaan vietetty todella paljon aikaa sisällä. Harvest hotlinesta kerrottiin, että sato on paikoin tuhoutunut, ja vahinkoja ollaan korjaamassa. Kaiken lisäksi Queenslandissa – nyt kun on talvi, ja etelässä kylmä – on todella paljon backpackereitä, joten farmitöitä ei oikeastaan ole tarjolla – varsinkaan, jossei ole omaa autoa käytössä.
Ollaan nyt siis päätetty unohtaa farmityöt hetkeksi ja kokeilla jotain muuta. Vaikka etukäteen oli tietynlainen kuva siitä, minkätyyppisiä töitä tekisi ja milloin, niin olosuhteet ja todellisuus muistuttavat siitä, että ennen kaikkea aika täällä on seikkailu. Asiat eivät mene niinkuin niiden olettaisi menevän, on tehtävä uusia suunnitelmia, ja kokeiltava eri juttuja. Toisaalta, juuri sitä halusinkin tältä matkalta. Yllätyksiä. Halusinkin, että tänä aikana voisin kokeilla ihan mitä vaan ja tehdä asioita, joita en ole koskaan ennen tehnyt.
Yksi sellainen tapahtuikin juuri ennen lähtöämme Sunshine Coastilta. Mooloolaban purjeveneklubi pitää kahdesti viikossa harrastelijakilpailut, ja jos miehistöä ei ole riittävästi (ja harvoin sitä on) niin ulkopuoliset voivat ilmoittautua mukaan. Osallistuminen maksaa vain 10 dollaria, joka samalla kattaa vakuutuksen. Lähdettiin siis Lauran kanssa apumiehistöksi seilauskilpailuun. Korvaamaton etu tietty oltiin, kun kumpikaan meistähän ei ollut aikasemmin astunut jalallakaan purjeveneeseen.
Tuulet olivat aika heikot, joten kipparimme David päätti, että turha meidän on kisailla avomerellä, kun lähempänä rantaa on kivemmat maisemat. Lähdettiin siis pois kisasta jo alkumetreillä. Seilausreissullamme tuli muutenkin hyvin esiin australialaisten rento luonne ja ”no worries”-asenne. Mitään turvallisuusohjeistuksia ei ollut, eikä pelastusliivejä jaettu. Minäkin sain vedellä köysistä ja ohjata venettä. Minulla oli yksi köysi, josta olin vastuussa, mutta muuten oltiin kyllä Lauran kanssa kuin kaksi prinsessaa pikkuboottillamme miesten keskellä. Jossain vaiheessa kipparimme nautti olueen, ja toinen apumiehistä keitti meille kahvit. Oli aika hyvät oltavat kieltämättä.
David perehdytti meitä purjehduksen perusfaktoihin kertoen tuulista, purjeista ja mittareista, joita pitäisi osata lukea. Täytyy myöntää, että purjehduskärpänen iski kovaa! Oltiin varmaan hyviä oppilaita, sillä saatiin kutsu Davidin veneeseen myös sunnuntaiksi. Harmi, että lähdettiin pois jo seuraavana päivänä.
Kirjoittelin taannoin, kuinka Puolassa halusin säästää kaikki uudet kokemukset myöhempään, koska kokemuksista puuttui sosiaalinen aspekti. Täällä todellakin saa kokemuksista kaiken irti, kun on yhteinen kieli. Ihanaa, kun ihmiset on ystävällisiä, auttavaisia ja hauskoja. Purjehduksen aikana emme vain nauttineet upeista näköaloista ja aurinkoisesta talvipäivästä, vaan juteltiin, tutustuttiin toisiimme, kuunneltiin tarinoita. Kysyin ohimennen, voiko merellä nähdä kilpikonnia, ja sain tietää, että voi. ”Tuolla niitä yleensä on paljon, lähdetään katsomaan.” Ja sinne veneemme sitten seuraavaksi suuntasi. Arvatkaa, kuka näki kilpikonnan? Kaikki, paitsi minä.
Oltiin yhtä hymyä Lauran kanssa, kun isäntämme haki meidät iltapäivällä satamasta. Kuinka mahtavaa on, ettei tarvitse ole rikas, eikä tarvitse omistaa venettä, ja voi silti kokea jotain niin upeaa!
Isäntämme ajaa joka aamu ennen töihin lähtöä rantakadulle juomaan kahvia, mikä on oiva tilaisuus saada kyyti ja lähteä rannalle aamukävelylle. (Kunhan onnistumme nousemaan sängystä.)
