Viime keskiviikkona oli viimeinen työpäiväni. Olin ilmoittanut jo hyvissä ajoin heinäkuussa esimiehelleni, etten aio jatkaa sopimustani. Loppuaika olikin ollut aikamoista odottelua. Vasta viimeisenä päivänä tyhjentäessäni kaappeja, tiedostoja, sähköposteja ja painellessani rastista viimeisiä ikkunoita, aloin ymmärtämään, mitä tapahtuu. Mitä enemmän työpöytää alkoi näkymään ruudussa ikkunoiden alta, sitä todellisemmaksi muuttui ymmärrys siitä, että jokin turvallinen loppuu ja epävarmuus tulevasta alkaa.

Vaikka odotin jo aika kauan työn loppumista, niin aina se loppu tuntuu kuitenkin haikealta. Työ ohjaa niin paljon sitä, mistä puhuu, mitä ajattelee ja mitä stressaa, ja yllättäen niin iso osa päivittäistä elämää on aivan yllättäen historiaa. Yritys jatkaa elämäänsä, muutoksia tapahtuu päivittäin, enkä minä enää kuulu siihen maailmaan. Outoa ja pelottavaa, mutta ennen kaikkea helpottavaa.

Onneksi minulla oli viime viikolla ystävä käymässä, joten liiallisen pohdiskelun sijaan katseet olivat jo tulevassa, seuraavien kuukausien suunnittelussa ja haaveissa. Lähinnä haaveissa.

Mieli on – epävarmuudesta huolimatta – korkealla. Aion olla vielä lokakuun täällä Gdanskissa ja yritän omistaa aikani ja kaiken keskittymiseni gradulle. Oikeastaan olen jo odotellut innolla sitä, että voin erakoitua kuukaudeksi omaan pieneen kämppääni, sulkeutua ympäröivältä maailmalta ja elää tämän yhden kuukauden omassa gradukuplassani.

Olen miettinut addiktoitua johonkin TV-sarjaan, jotta minulla olisi jotain elämää gradun lisäksi ja jotain, millä palkitsen itseni päivittäisen graduaherruksen jälkeen. Annos päivittäistä draamaa, jota voin huolettomasti seurata sivusta. Ennen työ tarjosi tarpeeksi viihdettä ja suuria tunteita, nyt ne on saatava muualta. Tämä idea on kuitenkin vasta harkinnassa, ehkä voisin käyttää vapaa-ajan johonkin muuhunkin. Ehkä vain meditoin.

En enää edes ymmärrä, miksi ahdistuin niin paljon syksystä. Täällä syksy on oikeastaan todella ihana vuodenaika. Minusta on tullut jopa syksyfani. Muistin, että täällä on kaunista kauan ja aurinkoisia päiviä on paljon. Vielä vime sunnuntaina oli 20 astetta ja kävin lenkillä pelkässä t-paidassa. Muistin myös, että syksyllä on kurpitsoja ja sieniä, ja halpoja omenoita. Ja nyt, kun toimistoajat eivät enää velvoita minua pysymään sisällä, voin mennä lenkille vaikka keskellä päivää.

Yritän pitää ajatukset gradussa, ja olla ahdistumatta siitä, ettei minulla ole mitään tuloja, eikä Suomessa, eikä missään muuallakaan, ole odottamassa mitään työtä. Työttömänä on kuitenkin parempi olla vielä vähän aikaa täällä. Minulla oli vuokrasopimusta jäljellä vielä lokakuun loppuun ja sitten tietenkin täällä on muutenkin halvempi elää. Enkä rehellisesti sanottuna halua lähteä ihan vielä.

Yllättäen, kun loppu lähestyy, rakastankin kaikkea tässä maassa. Siskoni sanoi, että minuun on iskenyt High school-effect, kun nyt lopun häämöttäessä muistan ja näen vain kaikki hyvät asiat.  

Kohta taas joudun käymään tavaroitani läpi, antamaan pois, luopumaan, pakkaamaan kaiken pariin matkalaukkuun ja hyvästelemään Gdanskin. Rankinta on jättää hyvästit tälle minun ihanalle pikkuruiselle, rakkaalle kämpälleni. Kodilleni. Ja tietenkin merelle.  

Vaikka olen täysin varma, että päätös lähdöstä on oikea, olen iloinen, että voin elää vielä vähän aikaa puolalaista arkea, ennen kuin lähden takaisin Suomeen. Gradukuukauteni antaa minulle tietynlaisen rauhallisen olon – vaikka työ on loppunut, elämäni täällä Gdanskissa jatkuu vielä jonkun aikaa. Ja sitten pian on taas lähdettävä uusiin alkuihin, mutta sitä ennen voin elää vielä hetken turvallisessa, kuukauden pituisessa, välitilassa, kun vanha on jo osittain loppunut, mutta uusi ei vielä alkanut.