Tämä kesä on ollut todella ihmeellinen. Tuntuu, etten missään vaiheessa ole pysynyt mukana, että missä kuukaudessa mennään. Toisaalta tuntuu, että kesä on jatkunut todella pitkään. Osaltaan siihen on varmasti vaikuttanut se, että heti kesän alussa kesäkuussa ja heinäkuun puolella oli lomia, reisssuja ja vieraita. Mutta samalla en millään pysty uskomaan, että pian on syyskuu. Viimeiset viikot täällä on ollut jatkuvaa auringonpaistetta. Miten on mahdollista, että syksy tulee? Taas.

Eräällä työkaverillani on sellainen juttu, että kuukausien nimet eivät kerro hänelle mitään, vaan ne pitää sanoa hänelle numeroina. Nyt minulla on vähän samanlainen tunne. Tiedän kyllä, että on elokuu, mutta minusta tuntuu, että eletään 7. kuukaudessa. Ihan kuin elokuun ja syyskuun välistä olisi tippunut yksi kuukausi pois. Luultavasti tämänkin oudon tunteen syynä on se, että yleensä syyskuussa aina alkaa jokin uusi. Syyskuu on tietynlainen Uusi Vuosi. Mutta tällä kertaa elämä vain jatkuu – aivan samanlaisena.

Näissä sisäisissä kuukausisotkuissani en edes huomannut, että heinäkuun alussa tuli täyteen vuosi, kun saavuin Puolaan asumaan. Silloin vuosi sitten sattui aika hyvin, että kaverini sai myös töitä Puolasta juuri samaan aikaan, joten lähdettiin matkaan yhdessä hänen autollaan. Kiitos kaverini pystyin ottamaan vähän enemmän tavaroita mukaan, mitä jos olisin lähtenyt lentokoneella. Muuttaessani jouduin antamaan oikeastaan kaiken, minkä omistin, pois, mutta yhden hyödyllisen asian kuitenkin otin mukaan – tehosekoittimen.

Matkakumppanina kaverini lisäksi oli suojelusapinani Cheeta. Matkamme näytti tältä.

Suomen teillä.

Laivamatka Viroon oli koko matkan tylsin vaihe.

Satoi melkein koko ajan.

Viro, Latvia, Liettua – maat vaihtuivat tiheään, mutta maisemat pysyivät melko samoina. Oli kuitenkin vähän surrealistinen olo, että aina autosta noustuamme ihmiset ympärillä puhuivat eri kieltä.

Matka alkoi tuntumaan pitkältä. Tylsistytti.

Oikeastaan vasta automatkalla tajusin, että muutan kauas. Lentokoneella Suomen ja Gdanskin välinen matka tuntuu lyhyeltä, mutta kun istuu autossa tuntikausia alkaa tajuamaan, että äiti on muuten aika kaukana. Onneksi oli ystävä seurana, eikä hirveään syvällisiin ajatuksiin ehtinyt uppotua – ainakaan kovin pitkäksi aikaa.Pysäkki Liettuassa ravintolassa, jossa jouduttiin kuuntelemaan TV:stä venäläistä propagandaa. Pilasi ruokahalun, vaikka muuten oli oikean viihtyisä ravintola.

Puolaan saavuttiin iltamyöhään. Oli kamala kaatosade.

Yövyttiin hotellissa ja aamulla näkymä ikkunasta näytti tältä. Hotelli oli aika hirveä. Siinä oli vanhan neuvostoajan loistoa, mutta nyt paikka oli aivan ränsistynyt. Oli monta kerrosta ja monta, monta huonetta, mutten nähnyt meidän lisäksi yhtäkään vierasta. Tuli vähän mieleen elokuva The Grand Budapest Hotel.

Aamiaisella ei myöskään ollut ketään meidän lisäksi. Monta pöytää ympärillä kylläkin oli. Tarjolla oli ainakin kymmentä eri makkaralajia. Minä taisin syödä vain yhden viipaleen vaaleaa leipää.

Puolassa maisemat alkoivat näyttämään jo vähän erilaisilta.

Pysähdyttiin syömään. Yritin valita ruokalistalta mahdollisimman vegaanisen vaihtoehdon. Minua odotti kuitenkin yllätys – minun kasvisruoalleni oli ripoteltu päälle possunpalasia. Ihan kuin possu olisi jokin mauste. Ymmärsin jo silloin, että elämä vegaanina Puolassa tulee olemaan haastavaa.

Matka jatkui ja jatkui, mutta elossa oltiin edelleen.

Gdanskissa navigaattori ohjeisti valitsemaan kiertotien – yllättäen olimmekin jo lautalla ylittämässä jokea.

Saavuimme perille, jätimme tavarat hostellille ja kävimme syömässä. Lähellä ravintolaa odotti kyltti, joka kertoi, ettei Suomeen ole palaamista.

Väsynyt, mutta onnellinen. Kuva kadulta, jossa hostelli sijaitsi. Koomista on, että asun edelleen samalla kadulla. Vain muutaman sadan metrin päässä hostellista. Jotain vuoden aikana on kuitenkin muuttunut, kun katsoo tätä kuvaa. Nuo löysät farkut ovat nykyään aika tiukat. Itse asiassa ne ovat jopa revenneet. Mutta sovitaanko näin meidän kesken, että se johtuu vain kovasta kulutuksesta?