Minulle käy lomalla usein niin, että ihastun helposti. Myös minuun ihastustutaan helpommin, mitä ”oikeassa elämässä”. Olen eri ihminen. Oikeastaan olen enemmän minä lomalla. Silloin päässä ei pyöri muka tärkeitä asioista, joista minun kuuluisi välittää.

Chicagon lomalla en pelkästään ihastunut, vaan eräs komistus vei täysin sydämeni. Hänen nimensä on Moshe. Kerron hänen tarinansa.

Pikkusiskoni muutti alkuvuodesta Chicagoon. Ensitöikseen, heti ajokortin saatuaan, hän ajoi lähimpään Animal Shelteriin ja haki sieltä sijaiskissan. Hänelle annettiin todella pelokas noin yksivuotias poikakissa, joka työntekijöiden mukaan tarvitsisi enemmän huomiota, mitä heillä oli sille antaa. Tarkoituksena oli, että sijaiskodissa kissa tottuisi ihmisiin  ja saisi lisää itseluottamusta, minkä jälkeen se voitaisiin antaa adoptoitavaksi.

Uudessa sijaiskodissaan Moshe piiloutui heti kylppäriin, eikä lähtenyt sieltä ulos viikkoon. Kun hän vihdoin kuitenkin keräsi tarpeeksi rohkeutta ja uskaltautui tutkimaan uutta kotiaan, hän teki sen varovaisesti. Hän hiipi hiljaa, ruumis jännittyneenä, hitaasti yksi tassu toisensa perään pelokkaasti ympärille vilkuillen.

Moshe ei ollut tottunut ihmisiin. Hänet oli pelastettu hamstraajanaisen kodista, jossa seurana oli vain iso joukko muita kissoja. Joko tulehduksen tai tappelun seurauksena hän oli menettänyt toisen silmänsä, tarkkaa syytä ei tiedetä. Ei myöskään tiedetä sitä, minkä ikäinen Moshe on.

Kun saavuimme Chicagoon, olimme jo kuulleet tarinoita siitä, miten arka tämä yksisilmäinen kovia kokenut kissa on, emmekä ensimmäisenä päivänä nähteet vilaustakaan koko eläimestä. Olimme vähän huolestuneita siitä, miten ihmisiä tai oikeastaan kaikkea pelkäävä kissa suhtautuu siihen, että taloon tulee neljä ihmistä lisää. 

Moshe kuitenkin yllätti meidät kaikki. Ehkäpä meidän tulo oli juuri se, mitä hän tarvitsi. Ihan silmissämme hän rohkastui päivä päivältä yhä enemmän ja enemmän. Hän oli viekkaampi kuin mitä osasimme koskaan kuvitella. Kun talossa oli kuusi ihmistä ja kaikilla vähän erilainen rytmi, niin Moshe käytti tämän tilanteen hyväkseen. Kun aloimme käydä läpi, ketkä kaikki olivat ruokkineet sitä, niin tajusimme, että Moshe söi nyt kaksi kertaa enemmän kuin normaalisti.

Joka päivä seurasimme innostuneina Moshen kasvua normaaliksi, seuralliseksi ja leikkisäksi kissaksi. Hänen uteliaisuuteensa sekoittui pelkoa ja varovaisuutta, mutta uteliaisuus voitti silti. Sitä oli uskomatonta seurata. Katsoimme vierestä Moshen touhuja ja sitten puhuimme siitä, mitä kaikkea uutta hän sinä päivänä teki. Kertomukset alkoivat aina samalla tavalla: ”Moshesta on tullut niin rohkea, tänään se…”

Jossain vaiheessa pikkusiskoni kyllästyi: ”Joo, joo, tajusin jo! Moshesta on tullut rohkea!”. Hämmästyin ensin siskoni reaktiota, sillä itsehän en olisi millään meinannut lakata hämmästelemästä Moshen kehitystä. Mutta sitten tajusin, että siskoni on oikeassa. Tarina pelokkaasta kissasta on jo vanha, on alettava kertomaan uutta tarinaa. Moshe ei ole enää säikky, laiha, koditon yksisilmäinen kissa, joka piileskelee kylppärissä elämältä. Se aika on jo mennyt. Nyt Moshe on utelias, leikkisä, huomiosta nauttiva hurmuri, joka sulattaa sydämet yhdelläkin silmällä. Sitä Moshe on.

Moshen tapaus muistutti, kuinka jossain vaiheessa on luovuttava tarinasta, jota itsestään kertoo, jos todellisuus on jo jotain muuta. Kaikilla meillä on menneisyys, mutta meidän ei tarvitsisi olla sen vankeja. Menneisyyden ei tarvitse määrittää sitä, keitä olemme tänään tai huomenna. Joskus vaan on aika alkaa kertomaan uutta tarinaa.

Toki se vanha tarina on olemassa siellä jossain. Aina välillä se muistuttaa olemassaolostaan. Sitä ei tarvitse unohtaa tai hävetä. Mutta sen ei tarvitse olla uutta tarinaa vahvempi, merkittävämpi tai oikeampi. Se vain on eri tarina.