Chicagosta paluun jälkeen aika on mennyt hurjaa vauhtia. Lennettiin yhdessä äidin kanssa takaisin Gdanskiin ja äiti olikin täällä koko viikon. Sitten töihin muutamaksi päiväksi, sen jälkeen Ukrainaan ystävän häihin, ja nyt on jo taas muutama työpäivä takana.

Kuten aina lännestä itään matkustaessa, jet lag oli ihan kamala. Lisäksi flunssa iski heti Gdanskiin saavuttuani, joten olo oli kahta kauheampi. Jännä, miten menomatkalla päivärytmin omaksui parissa päivässä, mutta kun päästiin takaisin, niin kesti yli viikon palautua. Äiti järkäili, että kun me matkustettiin länteen me saatiin lisätunteja, mutta kun palattiin takaisin, niin meiltä vietiin tunnit pois. ”Ainahan se on rankkaa, kun ihmiseltä otetaan jotain pois”. Kuulostaa loogiselta.

Chicagon lempinimi, The Windy City, ei ole tuulesta temmattu!

Vaihtelevista sääolosuhteista huolimatta matka meni hyvin. Chicagoon alkuvuodesta muuttanut pikkusiskoni järjesti meille oikein tapahtumarikkaan matkaohjelman, eikä itse oikein tarvinnut huolehtia mistään. Ohjelmaan mahtui  kulttuuria kaikissa eri muodoissa, ulkoilua, hyvää ruokaa, shoppailua ja vähän ekstremeäkin.

En vieläkään oikein ymmärrä, miten siskoni sai minut hyppäämään lentokoneesta. Laskuvarjohyppy ei ole koskaan kuulunut haaveisiini, mutta kuten olen aikaisemminkin maininnut, niin EI:n sanominen on minulle todella vaikeaa. Ennen hyppyä saatiin nenäämme eteen 9-sivuinen paperinippu, jossa kerrottiin mitä kaikkea meille voi käydä, ja mitä kaikkia tahoja emme voi haastaa oikeuteen, jos kuitenkin selviämme hengissä.

Yksi helpottunut huimapää

Vielä lentokoneessa ihmettelin, miten mä päädyin sinne ja jopa vapaapudotuksen aikana, vaikkei siinä paljon ehtinyt tajuta, niin muistan kysyneeni itseltäni: ”Mitä hittoa mä teen täällä?”. Mutta sitten laskuvarjo avatui, leijuttiin kirkkaansinisen Michigan-järven yllä, aivan meidän alapuolella lenteli kaksi kotkaa, ja sitten totesin: ”Vau, siistiä!”.

Kesti kuitenkin monta päivää tajuta, että mitä oikeasti tapahtui. Vielä kahden päivän päästä, kun äiti kysyi, että oliko ulkona kylmä, kun me hypättiin lentokoneesta, niin kummastelin hetken, että mitä ihmettä äiti horisee. Ylipäänsä ajatus siitä, että kukaan hyppää lentokoneestä kuulostaa edelleen täysin järjettömältä ja se, että minä hyppäsin on vielä järjettömämpää.

Olimme Chicagossa juuri siihen aikaan, kun NHL:ssä oli ratkaisupelit käynnissä. Juuri ennen ratkaisevaa peliä oli dramatiikkaa ilmassa, kun koko päivän satoi kaatamalla ja salamoi. Kaupassa TV:ssä varoiteltiin tornadon mahdollisuudesta. Tilanteeseen sopivasti vastusjanahan oli Tampa Bay Lightning. Sääpelottelusta huolimatta Chicago voitti ja salamoiden sijaan loppuillasta taivasta valaisivat ilotulitukset. Harmi, että lähdettiin jo seuraavana päivänä, eikä ehditty kunnon juhlintaan kaupungille.

Mielenkiintoista, kuinka samat paikat kokee aina eri lailla. Tällä kertaa omiin kokemuksiin Chicagosta vaikutti se, että tulin suoraan Puolasta. Kiinnitin nyt huomiota varsinkin siihen, kuinka hyvin palvelu toimii ja miten nopeita ja ystävällisiä asiakaspalvelijat ovat. Ihanaa oli myös se, että ympärillä oli erinäköisiä ja erikielisiä, kohteliaita ihmisiä. Gdanskilainen homogeenisyys on aika ikästyttävää.

Muutamia asioita Puolasta kuitenkin ikävöin: hintatasoa, lyhyitä välimatkoja ja merta.