Eilen lenkillä käydessäni hymyn huulille toi pyöräilijä, joka teki pysähdyksen matkallaan istuakseen hetken hanhien kanssa. Siinä he istuivat harmonisesti kolmistaan ilta-auringon alla. 

Sitä ennen minulla oli levoton olo. En edes tiedä miksi. Ikävöin jotain, mitä minulla ei varmaan koskaan ole edes ollut. Tai olen unohtanut.

Lenkillä piristi sekin, että eksyin. Rakastan eksymistä. Tunnin lenkki venyi yli kaksituntiseksi. Minulla on kännykässä sovellus, joka tallentaa mun liikkumisen. Kotona avasin appsin ja tarkastin, missä oikein olin ja missä kohti ”tein virheen” ja lähdin kävelemään väärään suuntaan.

Olisipa samanlainen appsi elämäänkin. Voisi katsoa vanhoja valintoja ja tunnistaa ne kriittiset kohdat, missä kohti tuli valittua vääränlainen reitti.

Lohduttavaa kuitenkin, että eksymisen jälkeen päätyy lopulta aina kotiin. Ehkäpä elämässäkin löytää lopulta juuri sinne, minne on aina ollutkin tarkoitus päätyä – oikotietä tai hieman kiertäen.

Kuten lenkillä, elämässäkin eksyminen on oikeastaan ihan jees.