Yksi mun TV-ohjelmien kestosuosikkini on ollut jo vuosien ajan Biggest Loser. Superlaihtumista enemmän minua kiinnostaa nähdä, kuinka osallistujat muuttuvat ihmisinä. Ihailen sitä, kuinka hyvin lyhyessä ajassa sohvaperunoista ja liikuntavihaajista tulee terveystietoisia urheilijoita. Kuinka elämänsä suhteen luovuttaneista tulee itsevarmoja, elämäniloisia taistelijoita. Finaalissa yleisön eteen astuu vuorotellen ihmisiä, jotka ovat saaneet, tai oikeastaan taistelleet itselleen, elämässä uuden mahdollisuuden. Ja jokaikisen kohdalla purskahdan itkuun, uudestaan ja uudestaan. Vuodesta toiseen toistuu sama tarina, mutten ikinä kyllästy siihen.

Treenejä katsoessa oon jopa hieman kateellinen. Mietin, miten siistiä olisi saada itsekin joku kerta treenata Jillin tai Bobin ohjauksessa. Miten mahtaviin suorituksiin pääsisi, kun joku seisoisi vieressä ja huutaisi täyttä kurkkua.

Mun paino on viimeisten kymmenen vuoden aikana jojoillut hyvin paljon. Kohta kaksi vuotta olen ollut pääosin vegaanisella ruokavaliolla, ja se on onneksi estänyt nopeita painonnousuja silloinkin, kun liikkuminen on jäänyt vähemmälle. Puolaan muuton jälkeen kiloja on kuitenkin taas kertynyt jonkun verran. Vaikka olen syönyt terveellisesti, niin istumatyö, stressi ja liikunnan puute yhdessä ovat tehneet tehtävänsä.

Uuden vuoden jälkeen päätin siis ottaa itseäni niskasta kiinni ja ruveta liikkumaan enemmän. Viikko sitten katsoin taas Biggest Loseria ja yritin löytää innostuksen kuntoiluun. Samana päivänä ystäväni kutsui minut mukaan kahvakuulatunnille. Ja minähän lähdin.

En ole koskaan aikaisemmin käynyt kahvakuulatunnilla, enkä tiennyt mitä odottaa. Heti saliin päästyämme oli aistittavissa erikoinen energia. Vaikka ohjaaja ei ollut vielä tullut, kaikki tekivät jotain liikkeitä: pyörittivät lantiota, tekijät haarahyppyjä, punnerruksia yms. Minua alkoi hieman pelottaa.

Ja sitten saliin astui ohjaaja. Kalju, parrakas mies, kädet täynnä tatuointeja. Ja heti astuttuaan saliin maihinnousukengillään, hän alkoi karjua. Karjua puolaksi – luonnollisesti. Minua alkoi pelottaa vielä enemmän. En tiedä, mitä hän huusi, mutta selvästi hän halusi saada meihin liikettä. Aloin hyppimään haarahyppyjä. Samalla yritin pidätellä hermostunutta naurua.

Hetken päästä tartuttiin kahvakuuliin. Olin onnellinen, että minulle jäi jäljelle kevyin kuula. Ohjaaja spottasi väärän tekniikkani melkein heti ja tuli viereen huutamaan neuvomaan. Onneksi hän osasi karjua myös englanniksi. Joka kerta hän tuli antamaan minulle ja kaverilleni ohjeet myös englanniksi. Loppuun hän aina lisäsi jotain rohkaisevaa, kuten ”it´s going to kill you” tai ”you are going to hate it”. Veikkaan, että hänkin on katsellut Biggest Loseria.

Tajusin, että tässä se oli. Salaa toivomani Bobin tai Jillin tehorääkki. Mun arvostus Biggest Loser-kilpailijoita kohtaan nousi aivan uusiin mittoihin. Meidän kahvakuulatunti oli enemmänkin Boot Camp. Ohjaaja kiersi salia, tarkkali meitä. Mun oli pakko fuskata, kun hänen silmänsä vältti. Vaikka treeni ei minua tappanut, kuten hän lupaili, niin oksennus meinasi tulla muutaman kerran.

Vaikka olen urheillut lapsesta asti, niin en ole koskaan kokenut samanlaista fiilistä, mitä tämän tunnin jälkeen. Tuntui, että reisien sisällä kiersi tulipallot. Mahtava tunne! Olin varma, että menen seuraavalla viikolla ehdottomasti uudestaan, mutta oli pakko jättää välistä, koska reidet olivat edelleen hyytelöä. Joka tapauksessa tää treeni ja ohjaustapa on juuri sitä, mitä tarvitsen, että pääsisin takaisin normipainooni.