Yli viikko sitten sunnuntaina sanoin vihdoin heipat silloiselle asuinalueelleni Wrzeszczille (uskokaa tai älkää, mutta tämä konsonanttihirviö on oikeasti ihan lausuttavissa). Löysin asunnon melkeinpä heti, kun olin päättänyt olla ottamatta stressiä siitä.

Helpolla asunnon saaminen ei kuitenkaan tullut. Lähinnä ongelmia aiheuttivat kieliongelmat, joiden takia vuokranantajan kanssa yhteisymmärrykseen pääseminen oli välillä aika jännää. Muutenkin vuokranantajani on aika erikoinen tyyppi. Hyväntahtoinen, mutta samalla hieman raivostuttava, hellyttävän raivostuttava kuitenkin.

Vanha kotikatuni Wrzeszczissä

Kysyessäni milloin voisin tulla allekirjoittamaan sopimuksen, vastaus oli ”When if you want”. Ei päästy yhteisymmärrykseen ensimmäisellä kerralla, koska vuokranantajani mukaan passi ei ole tarpeeksi virallinen henkilöllisyystodistus. ”It is just paper, I need documents”. Yritin koko rikkaalla ja värikkäällä puolan sanavarastollani (ja kun se ei riittänyt, niin myös google translaten avulla) vakuuttaa hänet siitä, että passin pitäisi kelvata, mutta hän ei uskonut, vaan sanoi, että soittaa seuraavana päivänä kaupungintalolle ja varmistaa asian. Väsyin sen tunnin aikana enemmän, mitä koko työpäivänä. Olin vasta kuullut ajatuksen siitä, kuinka aika menee hitaammin ja tuntuu jopa pysähtyvän, kun tekee asioita, joissa ei ole hyvä ja joissa täytyy oikeasti ponnistella (ja juuri sitä yritykset selittää mikä vaan asia puolan kielellä ehdottamasti on). Siksipä en hermostunut tuloksettomasta illasta, vaan yritin olla kiitollinen saamastani lisäajasta. Tämä lisäaika uuvutti minut täysin, ja taisin nukahtaa sinä päivänä ja ennen kymmentä.

Seuraavana päivänä sain viestin ”Passport is ok 🙂”. Tällä kertaa tapaaminen sujui ongelmitta. Kaikkien papereiden allekirjoittamisen jälkeen vuokranantajani sanoi vielä iloisesti loppuun, että antaa minulle potkun heti, kun edellinen asukas on lähtenyt. Potkulla hän onneksi tarkoitti avaimia. Vaikka tuleva vuokranantaja vain säikäytti minut potkulla, niin sen sijaan senhetkinen vuokranantajani ihan oikeasti läpsäisi minua pepulle siitä, että lähdin pois niin nopeasti ja jätin hänet pulaan. Aikamoinen persoona oli hänkin.

Tätä katua tulee ehdottamasti ikävä

Nyt olen aivan onnessani. Olen vihdoin kotona. Vaikka tämä on aika pieni kämppä, niin se tuntuu täydelliseltä! Olen ihastumisvaiheessa, jossa epätäydellisyydet ja viat tuntuvat vaan tuovan persoonallisuutta asuntoon. Punaisesta hanasta tulee kylmää vettä ja sinisestä kuumaa, valonkatkaisimet ovat väärinpäin eikä vaatekaapin liukuovi pysy paikoillaan. Olen kuitenkin aivan innoissani ja olen viettänyt tunteja etsiskellen pienen kämpän sisustusideoita pinterestistä ja muualta netistä. Minussa on herännyt pieni sisustusintoilija, mikä on minulle aivan uutta. On ollut jopa pieniä vaikeuksia nukahtaa, kun erilaiset ideat ovat pyörineet päässä.

Tästä asunnosta huomaa, että sekä omistaja että edellinen asukas ovat olleet poikamiehiä. Kaikki on jotenkin neutraalia, suoraviivaista ja aika epäloogista. Asunto kaipaa jotain. En ole vielä ihan varma mitä, mutta minulla on tunne, että uusi kotini on odottanut minua aivan yhtä kauan kuin minä sitä.