Kun koti ei tunnu kodilta
Olen nyt asunut kämpässäni kaksi viikkoa ja olen inhonnut melkeinpä jokaikistä päivääni täällä. Tuntuu, ettei elämäni pääse kunnolla alkamaan ennen kuin löydän kämpän, jossa viihdyn.
Aluksi ajattelin, että voisin asua täällä muutaman kuukauden ja alkaa sitten tammikuussa etsimään uutta kämppää. Sitten tammikuu aikaistui joulukuuksi ja joulukuu täksi hetkeksi. Päätin, etten siirrä uuden kämpän etsimistä enää hetkeksikään.
Minulla on välillä paha tapa tottua asioihin, joista en pidä. Sopeudun aivan liian nopeasti kaikkeen. Siihenkin, mikä ei ole minulle hyväksi. Nyt kuitenkin päätin toimia, ennen kuin totun. Se, mitä olen viime aikoina oppinut, on ajan arvostaminen. Varsinkin tämä yllättävä Puolaan lähtö muistutti jälleen, kuinka nopeasti asioilla on tapana muuttua. Koskaan ei tiedä, milloin nykyinen tilanne saa päätöksen ja jokin uusi vaihe elämässä alkaa. Olen täällä sitten kuukauden, vuoden tai loppuelämän, niin haluan nauttia tästä ajasta. Nauttia ja viihtyä, en oppia sietämään ja tottua.
En haluaisi viettää tässä kämpässä enää hetkeäkään. Inhoan näitä värejä, lattian natinaa, pimeyttä ja outoa hajua. Pitkää kapeaa käytävää ja tätä ilmaa, joka on yhtäaikaisesti tunkkaista, kosteaa ja kylmää. En pysty edes nukkumaan täällä. Silloinkin, kun olen aivan poikki, en saa unta.
On tässä kämpässä jotain hyvääkin. Nimittäin sijainti. Täällä on paljon elämää ympärillä: kahviloita, kauppoja, harrastusmahdollisuuksia. Alueen kaduilla on vanhoja, toinen toista hienompia taloja kauniine parvekkeineen ja yksityiskohtineen. Mutta ennen kaikkea rakastan mun jättimäistä kotiavainta.
Vaan eipä edes sekään taida olla tarpeeksi hyvä syy jäämään.
