Päiväretki Malborkiin

Katsoin joku päivä sitten Yle Areenasta Matkapassin Puola-jaksoa, jossa vierailtiin minulle niin tutuissa maisemissa. Sen innoittamana palaan matkamuistoihin ja päivään, jolloin kävimme ystäväni kanssa Malborkin linnassa. Onneksi Matkapassi-ohjelmassa avattiin hieman linnan historiaa, koska minulle ei jäänyt siitä oikein mitään muistiin. Lipun hintaan sisältyi audio-opas, mutta se oli brittienglanniksi. Ja brittienglanti on niin virallista ja koulumaista, etten pysty keskittymään siihen. Muistin vain sen, että linna perustettiin alunperin saksalaisen ristikunnan tukikohteeksi ja että siihen aikaan peppu pyyhittiin kaalinlehdillä. Matkapassi-ohjelma on kuitenkin vielä katsottavissa Areenassa muutaman päivän, ja jos aihe kiinnostaa, niin kannattaa katsoa.

Sen verran kuitenkin osaan kertoa, että kyseessä on pinta-alaltaan maailman suurin linnoitus ja Euroopan suurin goottilainen linna. Linna oli todella hieno, mutta se mikä retkestä eniten jäi mieleen oli, että se oli päivä, jolloin minulla meni totaalisesti hermo Puolaan.

Kun reissaa, joutuu juttelemaan ihmisten kanssa, ja ihmiskontaktit, erityisesti asiakaspalvelijoiden kanssa, on Puolassa mitä on. Sanotaanko, että kymmenestä asiakaspalvelutilanteesta vain kaksi olivat siedettäviä. Jopa minun rakkaassa Avokadossa, jossa käväistiin paluumatkalla kakuilla, oltiin tylyjä 🙁 

Seura oli kuitenkin mitä mainioin ja linna aivan upea. Ehdottomasti vierailun arvoinen. Paras hetki koko päivässä oli kuitenkin menomatka. Junassa samassa hytissä istui kaksi nuorta miestä, jotka jossain vaiheessa kaivoivat kitaran esiin. Ikkunasta vilisivät kauniit maisemat ja pelloissa näkyi jo syksyn värejä. Aurinko lämmitti kasvoja lasin läpi. Hytissä oli vanhan ajan tunnelmaa. Junakiskojen kolinaan ja rauhoittavaan kolkkeseen sekoittui kitaransoittoa ja hiljaista puolankielistä laulua. Välillä laitoin silmät kiinni, ja toivoin vain, ettei matka loppuisi.

Joskus muuten virheetöntä soittoa mielenkiintoisempaa on kuunnella soiton harjoittelua. Se, kuinka joku kohta soitetaan yhä uudestaan ja uudestaan, kunnes se onnistuu. Ihailen sitä kärsivällisyyttä, uppoutumista ja päättäväisyyttä. Itse en soita mitään instrumenttia, eikä kukaan perheessänikään soita. Yleensä näen aina vain sen lopputuloksen. Mutta se, että voi saada kurkistuksen siihen, miten kovalla työllä siihen vaivattomannäköiseen lopputulokseen on päästy, on joskus vieläkin kiehtovampaa.