Puolan oppitunnit osa 2: Historia

Puola on viimeisten parinkymmenen vuoden aikana muuttunut paljon. Talous on noussut ja länsimaistuminen on ollut hurjaa. Kuitenkin esimerkiksi sosialismin jäänteet ovat aistittavissa edelleen työkulttuurissa, ihmisten asenteissa ja puheessa sekä byrokratian ja hierarkkisuuden muodossa. Puola on edelleen kehittyvä maa, ja se on hyvä muistaa. Olen kirjoittanut esimerkiksi asiakaspalvelusta ja kaupassakäynnistä aikaisemmissakin postauksissa.

Kuva on otettu Pietarin Venäläisestä museosta, mutta sopi hyvin teemaan.

Puola on silti paljon muutakin kuin vain entinen sosialistinen maa, joka kovi kovia toisen maailmansodan aikana. Niistä aikaisemmistakin ajoista rakennetaan kansallista identiteettia ja itsetuntoa, ja tämän ajan merkityksestä ja ylipäänsä olemassaolosta on puolalaisten välillä muistutettava ulkomaalaisia, joiden asenteessa saattaa joskus näkyä pientä ylimielisyyttä Puolaa kohtaan. Mutta luonnollisesti juuri toisen maailmansodan ja sosialistisen aikakauden seuraukset näkyvät nykyisessä yhteiskunnassa kaikkein selkeimmin ulkomaalaisesta näkökulmasta katsottuna.

Historiallisesti Puola on todella mielenkiintoinen maa, joka tuntuu nytkin elävän jonkinlaista murroskautta. Eurooppaan kuulumiseksi (poliittisessa ja taloudellisessa mielessä) on tehty kovaa työtä, mutta nykyinen konservatiivihallitus tuntuu taistelevan kaikkia Euroopan arvoja vastaan. Vaikka puolalaiset ovat mielestäni yleisesti avoimempia, iloisempia ja sosiaalisempia kuin suomalaiset, niin tietynlainen surumielisyys nousee esiin jossain vaiheessa. Nykyinen poliittinen tilanne ei ole lupaava, ja lisäksi on kaikki ne aikaisemmatkin kansalliset traumat kannettavana. Ja niitä Puolalla riittää.

Mielenkiintoista on, kuinka ulkomailla eläminen auttaa ennen kaikkea oppimaan uutta itsestään. Puolassa ymmärsin, että haluan asua vähän iloisemmassa maassa. Olen aina  ollut herkkä ympäröiville olosuhteille. Jos on aurinkoa, olen iloinen, kun on pimeää, en jaksa tehdä mitään. Toisten mielialat tarttuvat, vaikka olenkin kovasti yrittänyt tehdä töitä sen eteen, etten antaisi ulkopuolisen maailman vaikuttaa siihen, millainen olen ja mitä teen. Mutta on mahdotonta antaa ympäristön olla vaikuttamatta täysin, sillä me emme elä missään tyhjiössä. Sitä paitsi eläminen tapahtuu mielestäni ennen kaikkea vuorovaikutuksessa toisten kanssa.

Suomalaiseen kulttuuriin verrattuna puolalainen kulttuuri tuntuu olevan paljon yhteisöllisempi. Sekin varmaan juontaa juurensa ainakin osittain sosialismin aikakaudesta, jolloin yksin ei vaan olisi selvinnyt. Minäkään en olisi varmaan selvinnyt Puolasta ilman puolalaisia ystäviä ja työkavereita. Erityisesti pidän siitä, että puolalaiset haluavat oikeasti auttaa. Apua tarjotaan jo ennen kuin ehdit pyytää. En haluaisi yleistää, mutta välillä tuntuu, että Suomi on niin individualistinen maa, ettei yksinkertaisesti nähdä ympärillä olevia avuntarvitsijoita. En tiedä, mistä se johtuu. Vai onko yksin selviäminen suuremmassa arvossa suomalaisessa kulttuurissa kuin avun saaminen ja antaminen? En oikeasti tiedä.

Jouduin Puolassa vaihtamaan ajokorttini puolalaiseen, eikä se projekti olisi todellakaan onnistunut ilman puolalaisen ystäväni apua. Tulkki ei riitä. Pitää olla ystävä. Sellainen, joka huutaa kurkku punaisena kahdelle virkailijalle vuoronperään. Joka valistaa virkailijoita EU:n lainsäädännöstä. Joka pitkän työpäivän jälkeen lähtee kanssasi hoitamaan sun asioita. Joka soittelee eri virastoihin, ottaa selvää, varaa aikoja… Huh, en olisi ikinä selvinnyt yksin.

Pidin hyvin epätodennäköisenä, että koko juttu onnistuisi, mutta se onnistui. Menin hakemaan korttia yksin, ja vuoroa odotellessani, minua alkoi pelottamaan ihan kamalasti. Kädet alkoi hikoamaan ja tärisemään, sydän löi yhä kovemmin. Pelkäsin, että joku ongelma vielä ilmestyy, enkä saakaan ajokorttia. Vuoroni tuli, ja virkailija alkoi taas käymään papereita läpi. Vilkuili ajokorttia ja papereita vuoronperään. Minä pidätin hengitystä. Ja sitten… hän löysi kuin löysikin virheen! Onneksi se korjaantui, kun suttasin alkuperäisistä papereista asuintaloni rapun kirjaimen pois ja laitoin tietenkin allekirjoituksen perään.

Mutta se pelko! Se jäi päällimäisiksi mieleen. Eikä sellaista pelkoa pitäisi joutua kokemaan sen tyyppisissä tilanteissa! Ärsyttää antaa oman ihmisarvonsa – ainakin hetkellisesti – jonkun virkailijan, asiakaspalvelijan tai sinua korkeammassa asemassa olevan henkilön käsiin… Olla riippuvainen toisten mielenoikuista. Tämänlaiset tuntemukset olivat minulle tuttuja jo siltä ajalta, kun olin Ukrainassa vaihdossa. Silloin Ukrainassa se oli jopa hauskaa. Koska se oli uutta. Kun keittäjä yliopistossa huutaa ruokajonossa kaverille, että lopettais viheltämisen tai päihtynyt kaupantäti raivoaa, että tullaan ostoksille, kun kauppa on jo menossa kiinni (sulkemisaikaan oli vielä puoli tuntia). Silloin sitä oli mielenkiintoista seurata, niistä tuli hauskoja tarinoita. Silloin 21-vuotiaana nukuin Kiovan talvessa kolmen peiton ja toppatakin alla pipo päässä, pesin puoli vuotta pyykkejä käsin ja jaoin huoneen toisen tytön kanssa. Saattoi olla, ettei kuumaa vettä ollut pariin viikkoon. Tulin Suomeen ja vietin kolme päivää sängyssä, koska masensi. Nyt melkein kymmenen vuotta myöhemmin ja paljon paremmissa olosuhteissa tuntui, et en jaksa tätä, tää on niin nähty! Kyllä, vaikeista tilanteista oppii, mut en jaksa enää oppia mitään, haluan vaan nauttia elämästäni. Valta-aseman väärinkäyttö on se, mikä eniten ärsytti, tapahtui se sitten asiakaspalvelutilanteessa, valtion virastossa tai töissä.

Oikeastaan minua ylipäänsä ärsyttää asiakaspalvelijan ja asiakkaan roolit. Me ollaan ihmisiä ensin, ja sitten vasta jotain muuta. Haluan, että minulle ollaan ystävällisiä, koska olen ihminen. Koska ystävällisyys on mielestäni normi, oletusarvo, joka muuttuu vasta, jos se toinen onkin kusipää. Paitsi että täytyy myöntää, että tutustuttuani hieman enemmän puolalaiseen työkulttuuriin ja palkkatasoon, on suhtautuminen tympääntyneen oloisiin asiakaspalvelijoihin muuttunut hieman suopeammaksi. Ei minuakaan hirveästi hymyilyttäisi samassa tilanteessa.

Ihmiskohtaamiset. Viralliset ja epäviralliset. Olen tajunnut, että ne määrittävät aika paljon sitä, miten hyvin viihdyn maassa. Lopullinen valaistus siitä, että en halua jäädä Puolaan asumaan tuli juurikin asiakastilanteessa, kun avasin toista pankkitiliä. Istuin pankissa noin tunnin, ja olin virkailijoille täysin näkymätön.

En halua antaa Puolasta liian negatiivista kuvaa. Tavallaan se on tosi ihana maa, ja monet tuntemistani suomalaisista viihtyvät siellä todella hyvin. Loppujen lopuksi on aina henkilöstä kiinni se, kuinka ulkomailla viihtyy. Itselläni on se ongelma, että haluan integroitua sinne, missä elän. Ja Puola tuntui maalta, jonne en ikinä onnistuisi integroitumaan.

 Mitä siis opin?

Opin, että haluan asua maassa, jossa mieliala on hieman iloisempi.

Opin, että haluan asua maassa, joissa suuret kansalliset traumat eivät ole niin näkyviä vielä nykypäivänä. Koska sentyyppisiin maihin ja kulttuureihin on todella vaikea sopeutua, ja minä haluan sopeutua. Kieli on mahdollista oppia, historiaan on mahdollista tutustua ja kulttuuria on mahdollista oppia ymmärtämään. Muttet koskaan pääse osaksi kollektiivista muistia, koska sinä et kokenut samaa tai vanhempasi tai isovanhempasi eivät kokeneet samaa.  

Opin, että haluan elää maassa, jossa voin elää omien arvojeni mukaista elämää

Opin, että olen kyllästynyt oppimaan.