Sademetsässä

Viimeisen viikon jokaisena iltana olen nukahtanut trooppisen metsän jännittäviin ääniin ja joka kerta joutunut muistuttamaan itseäni, että ei, kyseessä ei ole luontoäänikasetti, vaan ihan oikea ikkunan takaa kuuluva sademetsä. Viikon ajan olen elänyt jossain aivan omassa maailmassani. Olen unohtanut päivittää blogiakin, koska olen ollut liian kiireinen olemaan onnellinen.

sademetsä ikkunassa.jpg

Olen haaveillut sademetsästä siitä asti, kun katsoin ala-asteella, muistaakseni kolmannella luokalla, elokuvan ”Sumuisten vuorten gorillat”. Samalla elokuva vahvisti rakkauttani apinoihin ja gorilloihin, oikeastaan sai aikaan melkoisen pakkomielteen. Minulla ei lapsena ollut nalleja, mutta iso kasa apinoita. Kerran katsoin luonto-ohjelmaa, jossa Julia Roberts pääsi hoitamaan pieniä simpanssinpoikasia ja yksi niistä pissasi suoraan hänen suuhunsa. Olin kateellinen. Silloin ajattelin, että isona haluan tulla näyttelijäksi, jotta minäkin pääsisin hoitamaan simpansseja. Unelmoin myös siitä, että tulisin todella todella rikkaaksi, jotta voisin pelastaa sademetsät.

Lapsuuden unelmia. Paljon on tapahtunut sen jälkeen, mutta rakkaus apinoihin ja haave sademetsään pääsystä on pysynyt. Ja vaikkei Australiassa ole apinoita, niin olen nauttinut joka ikisestä päivästä täällä täysin rinnoin.

sademetsäkoti.jpg

Me ollaan tällä hetkellä siis eräässä joogaretriittipaikassa Pohjois-Queenslandissa, ja tehdään työtä ruokaa ja majoitusta vastaan. Työ on helppoa ja mukavaa, ja ruoka hyvää. Täällä on pääosin joogailijoita ja kasvissyöjät ovat enemmistöä – myös meidän vapaaehtoisten keskuudessa. Yksi ilta kokki toi pöydän ainoalle sekasyöjälle erikoisannoksen. Nauratti, että sekasyöjä on se seurueen outolintu. Olen joskus miettinyt, mitä tapahtuisi jos vegaaniudesta tulisi yleisin ruokavalio. Iskisikö identiteettikriisi? Mikä olisi se minun juttu sitten enää? Pelkäsin turhaan. On ihanaa, kun on vaihtoehtoja. Että aamulla yhteisessä jääkaapissa odottaa tofu, hummus ja mantelimaito tai että ruokapöydässä suurin osa tarjottavasta on minullekin, paria kasvisruokavaihtoehtoa lukuun ottamatta. Ja ennen kaikkea ihanaa, ettei kukaan ihmettele päätöstäni. Etten ole mikään kummajainen. Ei siis todellakaan ole mitään identiteettikriisiä. Normaaliksi itsensä tunteminen on oikeastaan tosi mukavaa.

Kuten jo aiemmin kerroin, sade on seurannut meitä joka paikkaan, minne ikinä olemme menneet. Eikä tämäkään paikka ole poikkeus. Lähinnä olen täällä ollut auttamassa mökkien siivoamisessa sekä tehnyt vähän keittiöhommia. Vieraille tarkoitetut mökit on jyrkällä rinteellä. Mökit muistuttavat verkkokangasseinineen enemmänkin telttoja, ja vieraat saavat näin mahdollisimman aidon kokemuksen sademetsässä nukkumisesta mahdollisimman sivistyneillä mukavuuksilla.

Olin siivoamassa yhdestä mökistä gekon jättämiä jälkiä kun yhtäkkiä alkoi kaatosade. Siivottuani juoksin harjoineni ja rätteineni rinnettä ylös varvastossuissani ja kastuin hetkessä läpimäräksi. Vettä valui kasvoista ja hiuksista enkä märissä silmälaseissani nähnyt kovin pitkälle eteeni. Mutta sade oli lämmin ja lempeä. Minua hymyilytti ja nauratti. Mahanpohjassa tuntui jännityksen kaltaista tunnetta. Mutta se ei ollut jännistystä, vaan iloa. Se kutkuttava tunne, kun hymyilee niin kovaa, että ilon pitäisi jo purkautua nauruna, mutta vielä sitä pidättelee.

sademetsävuori.jpg

Olen ollut täällä todella onnellinen, enkä ole edes varma miksi. Ehkä siksi, koska mieleeni on palannut kaikki ne lapsuuden unelmat sekä Sigourney Weaver, joka näytteli voimakastahtoista tutkijaa Dian Fosseya minuun niin kovan vaikutuksen tehneessä elokuvassa.  Ehkä siksi, koska saan viettää työpäivät niin kauniissa maisemissa nauraen ja vitsaillen työkavereiden ja vieraiden kanssa. Tai siksi, että saan tuntea täällä olevani todella normaali. Mahdollisesti myös siksi, koska nykyinen elämäni naurattaa minua niin paljon. Todennäköisimmin kaikki nämä yhdessä. Ja siksi, että suurin arkihuoleni on tällä hetkellä se, etten illan tullen kännykän taskulampulla valaistulla polulla astu vahingossa myrkkykonnan päällä. Ja nehän muuten ovat isoja, pienen chihuahuan kokoisia, eivätkä ne halua liikkua yhtään minnekään. Onneksi emme sentään ole Aasiassa, eikä tarvitse pimeällä pelätä pusikosta selkään hyppäävää tiikeriä.

Kommentit (0)
Rekisteröitymällä Lilyyn kommentoit kätevämmin ja voit perustaa oman blogin. Liity yhteisöön tästä.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty *