Se kerta, kun aloin opiskelemaan italiaa päästäkseni tiskaajaksi
Eilen meillä oli ystäväni kanssa italialainen ilta. Kävimme trendikkäässä Newtownin kaupunginosassa syömässä ensin perinteisessä napolilaisessa pizzeriassa Gigissä, joka on erikoistunut kasvispohjaisiin pizzoihin. Tiesittekö muuten, että aivan ensimmäinen pizza, aito ja alkuperäinen napolilainen pizza oli vegaaninen?!? Pizzan jälkeen jatkettiin vegaanisille gelatoille. Oli hieman vaikea valita, kun tarjolla oli yli kaksikymmentä vaihtoehtoa. Ja oli muuten parasta jäätelöä koskaan! Oli niin hyvää, että tänään raahasin Laurankin samaiseen paikkaan, jotta voisin herkutella hieman lisää. Laskin, kuinka monta kertaa minun täytyisi käydä, jotta ehtisin maistaa kaikkia vaihtoehtoja. Jos joka kerralla ensin pyytäisi paria makua maistettavaksi ja ostaisi kolmannen, ja mahdollisesti saisi kaveriltakin maistiaisen, niin loppujen lopuksi kaikkien vaihtoehtojen maistaminen ei ole lainkaan mahdoton tavoite. Parhaimmassa tapauksessa kuusi kertaa riittää, ja olen nyt jo käynyt kahdesti.
Italialaisesta illasta tulikin mieleen, että seikkailuni täällä Australiassa on ollut erittäin italialaisvaikutteinen. Olen oppinut Italiasta varmaan saman verran kuin Australiasta. Viimeksihän kirjoittelin, kuinka mikään täällä ei ole sujunut suunnitelmien mukaan. Se ei ihan ole totta, sillä yksi asia on mennyt aivan juuri niin kuin halusinkin, nimittäin se, kun päätin alkaa opiskelemaan italiaa päästäkseni tiskaajaksi. Mutta jotta tarinassa olisi mitään järkeä, minun täytyy aloittaa kaikki aivan alusta. Allora…
Kun saavuimme reissukaverini Lauran kanssa Australiaan, ajattelimme, että meille käy ihan mikä työ tahansa, kunhan se ei ole asiakaspalvelua. Me molemmat olimme olleet asiakaspalvelutöissä jo monta vuotta, ja nyt haluttiin jotain ihan muuta. Vielä Puolassa asuessamme aina lounastauoilla puhuttiin vaan siitä, kuinka vuoden päästä ollaan sitten Australiassa farmilla, eikä tarvitse viettää päiviä istuen sisällä naama koneessa liimattuna kahdeksan tuntia päivässä tai elää korporaatiomaailman muka niin tärkeässä numeroiden todellisuudessa, jossa kaikki inhimilliset tunteet ja ajatukset tuntuivat olevan vain merkkejä heikkoudesta. Parasta meidän romantisoidussa mielikuvassa farmielämästä oli se, ettei farmilla tarvitsisi multitaskata, ei kuunnella työkaveria, chattailla esimiehen kanssa, päivittää sähköpostia ja vastata puhelimeen kaikkea yhtäaikaisesti. Saisi tehdä vain yhtä asiaa kerrallaan – poimia hedelmiä. Itse asiassa yksi lempiharrastuksiamme töissä oli jakaa työkavereiden kesken artikkeleita siitä, kuinka multitasking tuhoaa aivot. Emme tietänkään olleet täysin tosissamme unelmoidessamme farmitöistä, vaan kuviteltiin myös tilanne, kuinka me siellä 40 asteen helteessä selkä vääränä ja kärpästen ympäröimänä sitten kirotaan itsemme, kun muistelemme hetkeä, jolloin haaveilimme farmityöstä istuen ilmastoidussa modernissa toimistossa syöden lounasta mukavissa säkkituoleissa.
Kun saavuimme Queenslandiin, saimme huomata, ettei niiden farmitöiden saaminen ollutkaan yhtään niin helppoa kuin ajattelimme. Jos haluaa päästä töihin farmille, jossa reppureissaajia ja muita työntekijöitä kohdellaan oikeudenmukaisesti, niin kaikkein fiksuinta on ostaa auto ja etsiä farmi itsenäisesti. Meillä ei kuitenkaan ollut mitään halua alkaa hankkimaan autoa, eikä meitä myöskään houkuttanut lähteä asumaan työhostelleihin, sillä sitä kautta ei välttämättä saa edes kunnollista reilua palkkaa (Farmitöitä tehdään täällä lähinnä vain toista viisumivuotta varten, eikä ansaitsemistarkoituksessa. Mutta poikkeuksiakin tietenkin löytyy). Melko pian saimme siis haudata suunnitelman farmitöistä.
Töiden sijaan teimme Queenslandissa aika paljon vapaaehtoistöitä ruokaa ja majoitusta vastaan. Haimme jonkun verran töitä, mutta ei kovin aktiivisesti, sillä kaikki työt, joissa olisi pitänyt olla ”energinen, kilpailuhenkinen, tulosorientoitunut ekstrovertti” alkoivat ärsyttää jo ennen hakemistakin. Jotenkin koko tilanne tuntui kovin absurdilta; meitä ahdisti hirveästi se, että säästöt vain hupenivat, eikä me tehty mitään töitä, mutta samalla meitä myös ahdisti ajatus töistä, siitä, että pitäisi alkaa oppiamaan jotain uutta, olla arvostelun kohteena ja alkaa taas tuhoamaan aivoja jollain multitaskingilla. Me taidettiin silloin olla vielä henkisesti aika väsyneitä edellisestä Puolan työstä, sillä tällä hetkellä nuo fiilikset tuntuvat jo todella kaukaisilta.
Kun saavuimme Australiaan, oli talvi. Meillä ei ollut mitään kokemusta hospitality-alalta ja Queenslandkin alkoi täyttymään etelän kylmyyttä pakenevista reppureissaajista. Tilanne alkoi tuntumaan hieman toivottomalta. Aloimme jo tosissamme uskoa, ettemme koskaan löydä palkallisia töitä. Se vaikutti meidän mielialaan ja me jouduttiin välillä tekemään todella paljon töitä, että pysyttäisiin positiivisina ja jatkettaisiin töiden hakemista, vaikka se olikin täysin tuloksetonta. Ja silloin taas, kun ei haettaisi, yritettäisiin edes jotenkin oppia nauttimaan kaikesta siitä vapaa-ajasta, mikä meillä oli. Siitäkin huolimatta, että emme sillä hetkellä halunneet kuluttaa rahaa muuhun kuin välttämättömään. Sen lisäksi, että stressasimme rahasta, työn etsimisestä ja tekemisestä, niin aina välillä ratkesimme myös lohtusyömiseen, josta siitäkin tuli vaan paska olo jälkikäteen.
Totta kai meillä oli myös paljon hyviä päiviä ja tsempattiin toisiamme olemaan positiivisia ja nauttimaan siitä ajasta, mikä meillä oli. Mutta kuitenkin jossain vaiheessa ne samat asiat aina palasivat painamaan mieltä. Tiesimme, että meidän piti muuttaa omaa ajattelutapaa ja asennetta. Nyt kun muistelen noita aikoja, joista on ehtinyt kulua vain reilu puoli vuotta, niin on todella vaikea tunnistaa meitä samoiksi ihmisiksi. Normaaliolosuhteissa puoli vuotta tuntuu lyhyeltä ajalta, mutta täällä kuukausiin on mahtunut todella paljon uusia ja erikoisia tilanteita, ihmisiä, tapahtumia ja muutoksia. Niistä ei voi olla oppimatta, eikä oppimisesta voi olla muuttumatta.
Eräässä vapaaehtoispaikassa tutustuimme italialaiseen pariskuntaan. He olivat ensimmäisiä italialaisia, joihin tutustuimme Australiassa. He olivat raikas tuulahdus erilaista elämänasennetta ja – tapaa verrattuna Australiaan ja australialaisiin, joihin aloimme jo pikkuhiljaa väsyä. Italialaiset vaikuttivat ainakin minuun positiivisesti monella tavalla, mutta ennen kaikkea ihailin heidän tapaansa nauttia elämästä. Halusin imeä itseeni samaa positiivisuutta ja elämäniloa. Me sovittiin Lauran kanssa, että enää ei syyllistetä itseämme herkuttelusta. Jos me syödään suklaata tai sipsiä, niin sitten syödään ja nautitaan. Kiellettiin toisiamme torumasta ja haukkumasta itseämme jostain niin typerästä. Tässä päätöksessä ollaan pysytty hyvin. Ja nyt jos ja kun herkutellaan, niin herkutellaan hyvällä omallatunnolla. Italialaiset söivät joka aamiaisella suklaata jossain muodossa ilman mitään omantunnontuskia. Päinvastoin, he ihmettelevät, mikseivät muutkin tee samoin. Täällä hostellissa yksi italialainen selitti, että tietenkin aamiaisella täytyy syödä jotain makeaa, koska sehän on päivän tärkein ateria. Kun päivän aloittaa makealla, niin koko loppupäiväkin on sellainen.
Saavuttuamme Cairnsiin tavattiin ensimmäisessä hostellissa italialainen tyttö, joka oli ollut töissä Sydneyssä. Hän kertoi, että Sydneyssä oli aivan uskomaton meininki – kaikki saivat töitä. Ne, joilla ei ollut kokemusta olivat tiskaajia tai runnereitä, ja kokeneet puolestaan pääsivät tarjoilijoiksi. Oli lohdullista kuulla, että etelän isoissa kaupungeissa on helpompaa, ja että ehkä me vaan ollaan oltu aivan väärässä paikassa. Tämän jälkeen oli heti paljon enemmän luottamusta tulevaisuutta kohtaan. Tajusin, että tiskaajan työhän olisi juuri täydellinen minulle – ei asiakaspalvelua, ei tulostavoitteita, ei kovin raskasta työtä, jota voi tehdä sisätiloissa.
Seuraavana päivänä vaihdettiin hostellia ja tavattiin aivan ihana tyttö Sardiniasta. Hän oli ollut Australiassa jo seitsemän kuukautta, mutta osasi englantia edelleen todella huonosti. Se ei estänyt häntä kuitenkaan puhumasta koko ajan. Hän puhui kaksi kertaa enemmän kuin minä ja Laura yhdessä. Rakastuin täysin hänen persoonaansa. Tyttö kertoi, kuinka hänellä oli tilillä enää vain ”kuusi nolla nolla” dollaria, ja hän päätti ottaa riskin ja lähteä viimeisillä säästöillään Melbournen kylmyydestä Cairnsiin. Kun me tavattiin, tyttö oli vasta saapunut Cairnsiin ja hänellä oli sinä päivänä trial-vuoro italialaiseen pizzeriaan. Hän ei saa edes selvää asiakkaiden puheesta, mutta silti hän sai paikan. En yhtään ihmettele, minäkin olisin palkannut hänet heti. Hän kertoi olleensa kerran töissä Melbournessa australialaisen kokin alaisuudessa, ja joka kerta, kun kello soi valmiin annoksen merkiksi, häntä alkoi ahdistaa mennä hakemaan lautasta, koska hän ei koskaan ymmärtänyt, mitä kokki hänelle sanoi.
Puhuimme myös rahasta. Tytön oli Cairnsissa alettava säästämään, sillä hänellä ei vielä ollut paluulippua Italiaan. Silti hän halusi elää hyvin silloinkin, kun oli tiukkaa. Hänellä oli pullo punaviiniä, josta hän kaatoi lasilliset meillekin. Me valitettiin, että Australiassa on todella kallista. Tyttö taas oli sitä mieltä, että täällä on vain vähän kalliimpaa kuin Italiassa, mutta palkka on paljon parempi, joten hänen mielestään hintataso ei ollut kummoinen.
Aloimme miettimään Lauran kanssa, kuinka erilainen suhtautuminen meillä on kaikkeen verrattuna italialaisiin. Me vaan valitetaan, kuinka ei ole mitään tuloja ja eletään säästöbudjetilla, vaikka tilillä on paljon enemmän kuin ”kuusi nolla nolla”. Toiset nauttii elämästä, ottaa riskejä, selviää tilanteista ilman kielitaitoja, juo punaviiniä ja me vaan murehditaan. Pitäisi ottaa enemmän mallia italialaisesta elämänasenteesta. Olen sitä mieltä, että vaikka Suomi on monilta osin hyvä maa kasvaa ja elää, niin mitä tulee elämästä nauttimiseen ja positiiviseen, terveeseen elämänasenteeseen, niin tuntuu, että suomalainen kulttuuri ja ympäristö eivät anna siihen parhaimpia lähtökohtia. Se on opittava muilta.
Siinä sitten sardinialaisia elämänviisauksia kuunnellessani ja punaviiniä siemaillessani sain loistoidean: alan opiskelemaan italiaa, jotta sitten, kun päästään vihdoin etelään, saisin töitä tiskaajana italialaisesta ravintolasta! Miten mainio idea! In vino veritas.
Aloin opiskelemaan heti seuraavana päivänä itsenäisesti Duolingon kautta joka päivä. Hurahdin täysin kieleen, ja sademetsässäkin vapaaehtoishommissa ollessani heräsin tuntia aikaisemmin, jotta ehtisin opiskella vähän aikaa ennen työvuoroni alkamista.
No entä kuinka Sydneyssä sitten kävikään? Sain kun sainkin töitä leipomosta tiskaajana/siivoojana. Italian kielellä ei ollut asiaan mitään osuutta. Olen silti jatkanut sen opiskelua. Meidän hostelli on täynnä italialaisia, joiden kanssa voin harjoitella, ja välillä he kysyvät minulta, miten joku italialainen sana on englanniksi. Ja mikä huvittavinta, aika usein tiedän vastauksen.
Silloin Cairnsissa ajattelin ihan oikeasti, että italian kieli auttaisi minua löytämään helpommin töitä. Mutta vaikkei auttaisi, ajattelin, että ei siitä haittaakaan olisi. Ainakin siitä tulisi hauska tarina. Ehkä olin vähän epätoivoinen, tai ehkä se oli viini, mutta tässäpä se oli. Tarina siitä, kuinka aloin opiskelemaan italiaa Australiassa päästäkseni tiskaajaksi.