Sekaisissa tunnelmissa Kiovassa
Viime maanantaina palasin Ukrainasta ystäväni häistä. Häitä vietettiin viikonloppuna Karpaateilla. Ennen vuoristoon lähtemistä ehdin viettää yhden päivän Kiovassa ja häistä palattuani käväisin vielä pikaisesti katsomassa joitakin lempipaikkojani.
Kiovaan tulo jännitti. Kaupunki on minulle erittäin rakas. Olin siellä vaihdossa keväällä 2006, ja se puolivuotinen muokkasi minua ihmisenä varmaan enemmän kuin mikään muu.Viime käynnistä oli vierähtänyt seitsemän vuotta. Sinä aikana minulle on ehtinyt tapahtua paljon, vielä enemmän on ehtinyt tapahtua Kiovalle ja Ukrainalle.
Ukraina ei kuitenkaan ole pelkästään maa, jossa olin vaihdossa, vaan myös synnyinmaani, josta lähdin niin aikaisin, etten koskaan oppinut kunnolla tuntemaan sitä. Tapasin vaihtoaikanani myös juuri sen ystävän, jonka luo lähdin häihin. Meillä oli paljon yhteistä. Molemmilla oli ukrainalainen isä, molemmat ”vietiin” maasta alle kouluikäisinä, ja molemmat tulivat Ukrainaan samaan aikaan. Minä tulin tutustumaan juuriini, oppimaan venäjää ja ehkä vähän ukrainaakin. Kaverini puolestaan lähetettiin Etelä-Amerikasta asti, jotta hän saisi paremman tulevaisuuden. Silloin asia huvitti minua. Ukrainaan paremman tulevaisuuden vuoksi? Mutta kävikin niin, että molemmat saivat juuri sen, mitä tulivat hakemaan. Minua ei vaihtoni jälkeen ole vaivannut identiteettikriisi kertaakaan. Tajusin, ettei ole tarvetta identifioida itseään mihinkään ryhmään tai kansallisuuteen, riittää, että tietää, mistä tulee. Kaverini jäi. Ja sain seurata vuosien varrella kunnon ryysyistä rikkauksiin-tarinaa. En voisi olla onnellisempi ystäväni puolesta. Jälleen saa todisteen siitä, että ihmiset voivat saada juuri sen, mitä uskaltavat tavoitella – olosuhteista ja tilanteesta riippumatta.
Vuonna 2006 elettiin oranssin vallankumouksen jälkeistä elämää. Ihmiset olivat pettyneitä ja tunsivat tulleensa huijatuiksi. Kiertelin silloin katuja uuden kiovalaisen tuttavuuden kanssa, ja hän kertoi yksityiskohtaisesti vuoden 2004 vallankumouksen tapahtumien kulusta. Muutama päivä sitten tapasimme jälleen, kiertelimme samoja katuja, mutta kuulin tällä kertaa paljon traagisempia tarinoita. Viimeisen Kiovassa vierailun jälkeen, en olisi voinut kuvitellakaan, että seuraavan kerran, kun kävelen tutulla Maidanilla koko aukio tulisi muuttumaan jättimäiseksi muistoalttariksi.. Jälleen kerran ystäväni kertoi yksityiskohtaisesti kaikista niistä kauheuksista, mitä paikalla tapahtui. Asiat olivat minulle erittäin tuttuja muutenkin, sillä Ukrainan tapahtumia tuli Suomessa seurattua erittäin tiiviisti.
Institutskaja-kadun varteen on asetettu mielenosoituksissa kuolleiden kuvia, muistomerkeissä lukee uhrien ammatti ja ikä. Rakentajia, toimittajia, lääkäreitä, opiskelijoita… Ihmisiä eri puolilta Ukrainaa, vanhoja ja nuoria. Kamalan paljon nuoria. Menettäneet henkensä taisteltuaan asioista, joiden pitäisi olla perusoikeuksia jokaiselle meistä. Kaduille on jätetty ihmisten käyttämiä taisteluvälineitä, puissa ja tolpissa on luodinjälkiä.
Ystäväni pystyi kertomaan jokaisen uhrin tarinan. Niitä toistetaan yhä uudestaan ja uudestaan Ukrainan TV:ssä.
Samaan aikaan kadun toisella puolella nuori mies kerää rahaa armeijalle Itä-Ukrainaan. Se muistuttaa, että vaikka tilanne Kiovassa on rauhoittunut, niin sota jatkuu, ja uhreja tulee jatkuvasti lisää. Turhat kuolemat saavat minut sanomattoman vihaiseksi.
Sanoin ystävälleni, että kun seuraavan kerran kiertelemme Kiovan katuja toivottavasti hänellä on jotain iloisia tarinoita kerrottavana.
Mutta pahemmankin tragedian jälkeen elämä jatkuu. Niin se jatkuu Kiovassakin. Lyhyen vierailun aikana muistin taas, kuinka paljon rakastankaan kaupunkia. Maidanin tapahtumien jälkeen tunnelma on erilainen. Toisaalta jälleen kerran on paljon pettymystä ilmassa, mutta eletään kuitenkin myös muutoksen aikaa. Elämä ei ole helppoa. Gryvnan arvo on laskenut nelinkertaisesti. Valtio on vararikossa ja samalla kun pitäisi tehdä suuria rakenteellisia muutoksia, niin maa on myös sodassa. On vaikea sanoa, mitä ihmiset ajattelevat. On pettymystä, on surua, on pelkoa, epätoivoa ja turhautumista. Joillakin myös uskoa ja toivoa, että tästäkin vielä noustaan. Varmaa on varmaan vain se, ettei kukaan halua, että taistelut ja kuolemat olisivat olleet turhia. Vanhaan ei haluta palata.