Snorklaamista ja mukavuusalueelta poistumista Isolla valliriutalla

Viimeksi kirjoittelin reissuarjesta, tänään on sitten seikkailun vuoro. Kävin nimittäin snorklaamassa Isolla valliriutalla.

Välttelin retken ostamista kauan. Ensinnäkin minua epäilytti sen eettisyys. Ennen retken ostamista halusin varmistua, että valliriutalle kohdistuva turismi on vastuullista. Luinkin aika monta raporttia ja artikkelia asiasta. Suurimmat uhat valliriutalle ovat tällä hetkellä ilmastonmuutos (veden lämpeneminen) sekä joista kulkeutuva maantalouden jätevesi. Turismi puolestaan on erittäin säädeltyä ja siitä saadaan myös rahoitusta korallien suojelutyöhön. Toisena syynä vitkutteluun oli yksinkertaisesti se, että minua pelotti.

En ole mikään vesihirmu. Opin suhteellisen myöhään uimaan, enkä ole koskaan uskaltanut hypätä pää edellä veteen. Ala-asteella liikuntatunneilla uin aina matalassa päässä, kun kaikki coolit lapset siellä, missä eivät jalat yletä pohjaan.

Rakastan merta. Mutta pelkään sitä myös. Sen voimaa ja armottomuutta. Arvostan sitä liikaa, että edes haaveilisin sen kesyttämisestä ja siksi olen tähän mennessä rakastanut merta läheltä rantaa. Australiassa meri on kuitenkin niin tärkeä osa paikallisten arkea ja mentaliteettiä, että minunkin pelko on hieman lieventynyt. Olen käynyt täällä jo kahdesti purjehtimassa ja nyt ensimmäistä kertaa ikinä myös snorklaamassa.  

Kävin ostamassa retken – halvimman vaihtoehdon tietenkin – hostellimme vastaanotosta. Myyjä tiedusteli, enkö varmasti haluaisi vähän upgreidata, mennä vähän syvemmille vesille, upper reefille. ”Ei, ei, matala on just hyvä mulle”. 

Myyjän ilme vaikutti kuitenkin vähän epäileväiseltä, ihan kuin hän jättäisi jotain kertomatta. ”Onhan tämä nyt varmasti hyvä diili?” yritin varmistella. Seuraavaksi poika kysyi, kuinka hyvä uimari olen. Kerroin etten mitenkään erikoinen, mutten kuitenkaan väsy kovin helposti. ”No mä kerron sulle salaisuuden. Kun saavutte saarelle, teidän käsketään uida tällä alueella, mutta jos uit ensin tuonne toiselle puolelle saarta ja sieltä poispäin saarelta tänne, niin siellä on paljon syvempää ja mielenkiintoisempaa. Ui ensin tänne, siellä on vain kilpikonnia, ja sieltä sitten tuonne syvään kohtaan. Olethan varmasti hyvä uimaan?”

”Entä hait, onko siellä haita?” tiedustelin paniinkinomaisesti.

”Olet katsonut liikaa TV:tä”, hän vastasi. ”Mutta kyllä saatat nähdä haita, jos sinulla käy hyvä tuuri, niitä kiinnostavat kuitenkin vain pienet kalat, ne eivät tee sinulle mitään.”

Olen juuri lukemassa yhtä kirjaa, joka käsittelee omalta mukavuusalueelta poistumista. Mukavuusalueellahan pysytään, koska pelätään kipua, joka odottaa sen ulkopuolella. Kirjassa neuvotaan muuttamaan suhtautumista; täytyy alkaa rakastamaan kipua. Sen harjoittamista voi tehdä kuvittelemalla pelko pilveksi, jolle sanotaan ”Anna tulla vaan! Rakastan kipua!”. Kerroin Lauralle vastaanoton pojan kanssa käymästäni keskustelusta ja naureskelin, kuinka huudan haille ”I love you, sharks, bring it on!” Todellisuudessa minulla ei ollut mitään aikomusta mennä uimaan sinne, minne ei saa uida päästääkseni syvälle, jota pelkään, ja kohdatakseni ”hyvällä” tuurilla haita. Sitä paitsi muistin, etten väsy uidessa, koska yleensä uin selälläni, eli periaatteessa kellun vaan, mutta eihän snorklatessa sellainen onnistu.  

Kruiseri, jolla lähdettiin saarelle, oli täynnä kiinalaisia. Laura jäi maihin, joten oli kohdattava epämukavuusalueeni yksinäni. Matkalla luin ohjelappusesta, että aina pitäisi snorklata jonkun toisen kanssa. Kiinalaisten mölinä ympärillä uuvutti, laitoin korvatulpat ja jonkun ajan päästä heräsin paratiisisaarelta.

Taisin olla vielä unipöpperössä, kun menin veteen. Minulla kesti jonkun aikaa ennen kuin opin snorklaamaan. Todella vaikeata oli oppia hengittämään suun kautta, varsinkin kun on koko elämän ajan sanottu pitämään suu kiinni ja hengittämään nenän kautta. Veden alla hengityskin kuulosti pelottavalta, ihan kuin olisi ollut hengityskoneessa. Kun vahingossa hengitin nenän kautta, joko en saanut happea ja menin paniikkiin tai vaihtoehtoisesti maskiin meni vettä ja jouduin paniikkiin. Toistelin itselleni ”hengitä suun kautta, hengitä suun kautta”. Keskityin niin paljon hengittämiseen, että unohdin kokonaan sen, että minulla oli myös räpylät. Ne tuntuivat vain todella painavilta jaloilta, jotka häiritsivät menoa. Turhauduin vähän ja aloin miettimään, miksi ihmeessä päätin ylipäänsä lähteä koko retkelle ja mitä nyt teen tällä saarella viisi tuntia yksinäni. Kun jonkun ajan päästä pääsin kuitenkin jyvälle hengittämisestä ja räpylöistä, uskaltauduin uimaan syvemmälle. Ja voihan vitsit, minkälainen vedenalainen maailma siellä minua odotti! Ihan kuin minut olisi kutistettu parin senttimetrin kokoiseksi ja heitetty akvaarioon.

Oivalsin tärkeän elämänopetuksen: Kun pelkää, alkaa panikoimaan. Ja panikoimisesta saa suolavettä nenään ja kurkkuun. Kun lakkaa pelkäämästä, alkaa nauttimaan. Ja silloin kokee jotain kaunista ja värikästä.

Ajantaju hävisi kokonaan, ja kun nousin takaisin rantaan, minulla ei ollut voimia lainkaan. Kävin kruiserilla syömässä eväitäni, ja päätin seuraavaksi kokeilla uida paikkaan, josta vastaanoton poika oli kertonut.

Matalassa vedessä snorklatessa tajusin, että syvällä uiminen on oikeastaan helpompaa. Matalassa vedessä pelkäsin koko ajan, että raapaisen korallia, eikä minulla tietenkään ollut märkäpukua päällä. Koska snorklatessa ei tarvitse pitää päätä veden yläpuolella, niin kroppakaan ei väsy samalla tavalla kuin normaalissa uimisessa.

Lähdin siis uimaan syvälle. Näin aivan upeita koralleja, isoja ja pieniä värikkäitä kaloja ja ainakin itseni kokoisen kilpikonnan. Kuinka uskomatonta se olikaan! Muistin vastaanoton pojan ohjeet. Kilpikonnan jälkeen täytyy uida eteenpäin. Minusta tuntui, kuin olisin ollut Luigi Nintendo-pelissä (jostain syystä olen aina enemmän samaistunut Luigiin kuin Marioon). Se vedenalainen taso oli lempparini.

Halusin nähdä yhä enemmän ja enemmän. Enkä enää pelännyt yhtään. Välillä kaikki se, mitä näin, sai minut hymyilemään liikaa, ja poskipäät päästivät vettä maskin sisälle. Poistin vedet maskista rauhallisesti ja pyyhkäsin, kun lasi sumeni. En tiedä, mihin pelko hävisi. Aloin jopa toivomaan, että haitkin saapuisivat paikalle.

Kuinka kaunis ja ihmeellinen tämä meidän maapallomme onkaan! Tämä saattaa kuulostaa jonkun mielestä kummalliselta tai ehkä liian hippimäiseltä, mutta veganismin myötä minusta on alkanut tuntua kuin olisin päässyt paljon lähemmäksi jotain universaalia kauneutta. Se ilmenee tietynlaisena arvostuksena ja nöyryytenä kaikkia maapallon pieniä ja suuria olentoja kohtaan. Vuosi vuodelta ajatus siitä, että muut eläimet, kalat ja linnut ovat ruokaa ja tuotteita tuntuu yhä kaukaisemmalta. Sen tilalle on tullut lempeys, kunnioitus ja loputon hämmästely siitä, kuinka upea luonto on. Oli niin vapauttava tunne uida niiden erinäköisten ja kokoisten kalojen seassa, seurata kilpikonnan touhuja aivan vierestä sen oikeassa elinympäristössään ja ajatella, että jaan tämän vedenalaisen tilan kaikkien muiden lajien kanssa. Että olen yhtä niiden kanssa. Ja kun palaan takaisin omaan maailmaani, se sama arvostus ja kunnioitus on edelleen mukanani.

Pari päivää sitten luin yhdestä artikkelista tutkimuksesta, jonka mukaan matkustelu tekee ihmiset onnellisemmaksi kuin maallinen materia. Materian uutuudenviehätys katoaa nopeasti, mutta matkustelusta syntyneet muistot tuottavat onnellisuushormoneja paljon pidempään. Tiedän, etten koskaan unohda tätä päivää. Enkä vain sen takia, mitä näin, vaan myös siksi, että sinä päivänä minusta tuli se cooli lapsi uima-altaan syvässä päässä. Päivä sai minut ajattelemaan, mitä kaikkea muuta olen menettänyt tai saatan menettää pelon vuoksi.  

Päivän lopuksi palasin takaisin mantereelle ja omalle mukavuusalueelleni. Ja se oli ihanaa myös. Mukavuusalueen ulkopuolella on aivan uskomattomia kokemuksia, mutta nenän kautta saa loppujen lopuksi ihan eri lailla happea.