Taistelua maanantaiahdistuksen kanssa
Eräänä lämpinänä lauantai-iltana istuttiin kavereiden kanssa merenrannalla hedelmäolutta nauttien ja auringonlaskua ihaillen. Tuntui, kuin olisimme olleet rantalomalla Välimerellä. Aloin miettimään, miksen käy useammin rannalla iltaisin. Auringonlaskuunhan ei koskaan kyllästy. Siinä hetkessä sitten päätin, että otan tavaksi käydä sunnuntai-iltaisin iltalenkillä merellä. Ajattelin, ettei voi olla tehokkaampaa keinoa taistella usein jo sunnuntaiaamulla iskevää maanantaiahditusta vastaan, kun vielä viikonlopun päätteeksi pääsee jonnekin, missä on kaunista ja mieli lepää.
Kuinkas ollakaan seuraavana päivänä ilma oli ihan eri maata. Mutta lähdin ulos silti. Jos edellisenä päivänä olin Välimerellä, niin tällä kertaa Jäämeri olisi sopivampi vertaus. Laitoin syksyiset lenkkivaatteet päälle, mutten uskaltanut edes ottaa kännykkää mukaan, kun satoi sen verran. Merellä myrskysi. Edellispäivän levollisuus oli historiaa ja nyt näkymä muistutti lähinnä Aivazovskyn maalauksia.
En silti ollut yksin. Oli muitakin ihmettelemässä mahtavia luonnonvoimia. Niin se meri vaan aina houkuttelee luoksensa, silloinkin kun olisi varmasti turvallisempaa pysyä kotona.
Hullusta ilmasta huolimatta iltalenkki tepsi. Maanantaiahdistuksen huomasin vasta keskiviikkona. Ja se on paljon parempi niin, koska silloin on jo aika lyhyt matka viikonloppuun.
Olen jatkanut tätä tapaa nyt kuukauden verran ja voin jo todeta, että oli pitkästä aikaa hyvä idea. Merellä se taas tuli. Se ei yllätä.
Viikonloput tuntuvat nyt kestävän kauemmin. Tiedän, että aamun ja iltalenkin väliin mahtuu paljon. Samalla raikkaan ilman jälkeen on helpompi nukahtaa. Lyö siis kaksi viikonloppuongelmaa yhdellä iskulla.
Viime aikoina mieli on ollu aika allapäin. Kiireen ja väsymyksen takia lähinnä. Minua on ärsyttänyt hirveän moni asia. Niin moni, että ärsytys saa jo koomiset piirteet. Olen kuin vanha kärttyisä mummo. Tuntuu, ettei edes mereltä saa samanlaista voimaa kun ennen. Helteiden saavuttua rannalla on ollut niin paljon ihmisiä, ettei edes kuule, mitä aallot yrittävät kertoa.
Viime kerralla jäin rannalla seuraamaan ”kuminauhatrampoliinilla” (onkohan tälle parempi nimi?) lentelevää poikaa. Se hymyilytti. Ehkä en ole aivan toivoton.
