Tässä ja nyt – kuulumisia
Pari viikkoa sitten päätin vihdoin, milloin lähden Sydneystä. Olen ilmoittanut pomolle päivän, minkä jälkeen en enää ole käytettävissä, joten en voi enää muuttaa suunnitelmia, jäädä vielä joksikin aikaa – kuten olen tehnyt jo muutaman kuukauden ajan.
Olen yrittänyt analysoida, miksi niin kovasti pidän Sydneystä ja miksi olen niin hyvällä tuulella suurimman osan ajasta. Ajattelin, että se johtuu monesta asiasta – töistä, joissa viihdyn, hyvästä palkasta, säästöistä, joita tulee useampi satanen viikoittain, vapaa-ajasta, jolloin saa kokea joka kerta jotain uutta ja ihmeellistä (esim. viime lauantaina löysin aasialaisesta kaupasta lakritsinmakuisia vesimeloninsiemeniä), uusista lempimauista (kuten sorbetti, jonka makuna suolattu kookos mangosalsalla) ja hyvästä säästä (tosin täällä tuntuu satavan joka päivä). Rakastan lämpimiä pimeitä iltoja. Sitä, että illalla joogatunnin jälkeen voi vaan laittaa läpsykät jalkaan ja kävellä kotiin.
Pari viikkoa sitten kävimme kaverini kanssa opastetulla kävelykierroksella Sydneyn päänähtävyyksillä. Jos yhtään mahdollista, rakastuin kaupunkiin jälleen vähän enemmän. Kierroksella kaikki se kaupungin energia, jonka tunsin, mutten osannut täysin selittää, aukesi nyt myös analyyttisellä tasolla. Aistittava tunnelma sai sanat ja tarinat, historialliset tapahtumat.
Opas kertoi, että seikka, mistä sydneyläiset erityisesti ovat ylpeitä on se, että Sydney on aina ollut kansainvälinen kaupunki, aivan sen alkuhetkistä lähtien (jos alkuaikana pidetään eurooppalaisten saapumista tietenkin). Jos pysäyttää kenet vaan ohikulkijan kadulla, niin hyvin todennäköistä on se, että jompikumpi hänen vanhemmistaan on syntynyt Australian ulkopuolella. Hän kertoi oman tarinansa. Hänen italialainen isoisänsä joutui Australiaan nuorena miehenä sotavangiksi. Hän piti ajastaan sotavankina niin paljon, että päätti palata maahan asumaan. Oppaan isä oli kuusivuotias, kun perhe sitten lopulta muutti maahan. Oppaan äiti oli puolestaan brittiläinen reppureissaaja, joka rakastui tähän Australian italialaiseen nuorukaiseen. Ja loppu onkin historiaa. Brittiläis-italialainen oppaamme on ylpeä australialainen ja ehkäpä vielä ylpeämpi sydneyläinen.
Kuin oppaan väitettä todistakseen juuri sinä viikonloppuna kansainväliset sydneyläiset marssivat kadulla Trumpia ja Australian pakolaispolittiikkaa vastaan. Mielenosoittajat vaativat ”dumppaamaan Trumpin” ja päästämään muslimit maahan. Ja ehkä juuri mielenosoituksen ja kävelykierroksen aikana vihdoin tajusin sen, miksi olen viihtynyt täällä Sydneyssä niin hyvin: Minulla on ollut tunne, että olen tervetullut tänne. Juuri sellaisena kuin olen. Tunnen kuuluvaisuutta, eikä tämän tunteen vuoksi ole tarvinnut taistella, se on tullut aivan luonnostaan, aivan odottamatta. Minun ei tarvitse yrittää määrittää itseäni mitenkään tunteakseni tätä tunnetta, eikä kukaan muukaan ole kyseenalaistamassa sitä.
Ja vaikka viihdyn täällä hyvin, niin samalla olen jo aika innoissani siitä, että tämä elämänvaihe loppuu. Ennen kaikkea olen todella väsynyt hostellissa asumiseen. Pari viikkoa sitten meidän kirjasto meni kuukaudeksi kiinni, mikä tarkoittaa nyt sitä, ettei minulla ole enää lainkaan paikkaa olla missään rauhassa. Viime päivät ovatkin palauttaneet muistoja siitä ristiriitaisesta tunteesta, mikä minulla oli Puolaan muuttaessani ja asuessani kuukauden hostellissa. Olin yhtäaikaisesti sekä väsynyt ihmisiin että yksinäinen. Kaipasin yksinoloa ja hyvää seuraa yhtä paljon.
Kirjaston sulkeminen vaikeuttaa muutenkin elämää. Ei voi kirjoittaa blogia rauhassa, ei lukea, mitä maailmalla tapahtuu, ei opiskella italiaa. Onneksi selkäni takana työskentelevä työkaverini on alkanut opiskelemaan italiaa, ja laittaa joka päivä seinälle lappusia asioista, jotka täytyy opetella – numeroita, verbejä, hyödyllisiä ilmauksia (italia-teema oikeasti seuraa minua mihin ikinä menenkin). Kun eräänä päivänä ei tulllut uutta lappusta, kysyin asiasta. Työkaveri sanoi, että uudet asiat on hänen päässään, eivätkä ole vielä ehtineet lapulle asti. ”Mutta entä minä?” kysyin epätoivoisena, sillä olen itsekin kertaillut italiaa hänen lappusten avulla. Nyt hän sitten tekee lappusia minullekin, ja opettaa kaiken, mitä hänen italian tunneillaan käydään läpi, myös minulle.
Yritän elää nykyhetkessä, mutta yhä enemmän ajatukseni ovat jo Suomessa. Välillä ahdistaa, välillä pelottaa, mutta eniten olen innostunut. On niin paljon asioita, joita odotan. Minusta tuli täti vain kaksi viikkoa ennen kuin lähdin Australiaan, ja olen nähnyt siskontyttöni kasvavan vain Facebookin välityksellä. Pikkusiskoani taas en ole nähnyt melkein kahteen vuoteen. Odotan ystävien tapaamista. Välimatkasta riippumatta, tai ehkä juuri sen vuoksi, ystävien merkitys korostuu vielä enemmän.
Kuten Puolankin jälkeen olen aivan innoissani kirjastoista ja YleAreenasta. Tällä kertaa myös toimivasta netistä ja suhteellisen halvoista tomaateista. Olen myös – kuten hyvin moni muukin Australiassa reissanut – alkanut nähdä oman kotimaan aivan uusin silmin, erityisesti matkustelun näkökulmasta. Ja nyt kun palaan, haluan ennen kaikkea alkaa reissaamaan Suomessa ja tutustumaan siihen ihan uudella tavalla. Mitä enemmän aikaa viettää ulkomailla ja ulkomaalaisten kanssa, sitä eksoottisemmalta Suomi alkaa tuntumaan (esim. tämä blogipostaus kuvaa hyvin, kuinka erikoinen maa Suomi on ulkopuolisen näkökulmasta). On niin paljon paikkoja, jossa haluan Suomessa vierailla. En ole vieläkään käynyt edes Lapissa!
Olen elänyt nyt jo puolitoista vuotta matkalaukkuelämää. En edelleenkään kaipaa materiaa ympärilleni, mutta kaipaan oman tilan, suojapaikan, jossa saa olla rauhassa. Haluan oman keittiön, jossa voin vihdoin alkaa kokkailemaan kaikkia niitä reseptejä, jotka odottavat minua jo Puola-ajoista asti. Odotan myös innolla sitä, kun saan kokea vegaanibuumin aikaisen Suomen, lähteä seikkailureissulle marketteihin ja maistella kaikkia niitä uutuustuotteita, joita sipsarit hehkuttaa. Odotan myös sitä, että voin käydä säännöllisesti harrastuksissa, jatkaa joogaamista ja palata pitkästä aikaa tanssimisen pariin.
En tiedä, missä tulen asumaan, mutta olen aika varma, etten joudu jakamaan keittiötä ja olohuonetta 60 muun ihmisen kanssa. Olen onnessani siitäkin, ettei minun tarvitse enää katsoa jalkapalloa, ei live-lähetyksiä, ei highlightsejä, ei mestareiden liigaa, ei la liga, ei a-ligaa, ei mitään, ei sivusilmällä, ei sivukorvalla, ei aamulla, ei illalla. (Tänään muuten tuli lähetys videopeliottelusta! Siis voitteko uskoa? Se ei ole edes oikeata jalkapalloa, ja silti ne katsoo sitä! Messikin pelasi molemmissa joukkueissa, ei mitään järkeä!) Minun elämästäni tulee niin jalkapallotonta! Ja olen siitä aivan fiiliksissä.
Joku aika sitten kirjoittelin, kuinka lähden Sydneystä yksi silmä itkien ja toinen nauraen. Nyt luulen, että molemmat silmät itkevät, mutta vatsa hymyilee. Silmät kyynelehtivät ilosta ja surusta, mutta vatsanpohjassa tuntuu jo innostus tulevaa kohtaan.
