Toivoton selviytyjä paratiisirannalla
Olimme ehtineet olla täällä Katoombassa vain päivän, kunnes alkoi sade. Näin käy joka kerta, ollaan jo totuttu. Tänään on koko yön ja päivän ollut lisäksi ihan mieletön tuuli. Välillä pelkään, että seuraavaksi irtoaa katto. Siksi onkin ihana palata hetkeksi lämpimään, trooppiseen Pohjois-Queenslandiin.
Siihen oli yksi toinenkin hyvä syy, miksi viihdyin niin hyvin sademetsässä. Sen lisäksi, että rakastin itse metsää, meillä oli myös oma ranta, jossa ei ollut melkein koskaan muita ihmisiä. Ehkä yksi meditoija, auringonpalvoja tai koiranulkoiluttaja. Usein ei heitäkään.
Ensimmäisenä päivänä laskeuduin sademetsäpolkua pitkin alas rannalle. En voinut millään uskoa, että tämä on nyt kotireittini. Napsin kuvia muutaman metrin välein. Joka kerta näytti samalta – sademetsältä.
Ja sitten saavuin rannalle, ja se oli varmaan yksi ihanimpia hetkiä elämässäni. Trooppinen ranta palmuineen, eikä paikalla lisäkseni ketään muuta. Ihan kuin olisin ollut autiolla saarella. Istuin, kävelin, tutkin. Katsoin merta ja hymyilin.
Menin kookospalmun luokse ja päätin yrittää saada auki maahan pudonneita kookospähkinöitä. Aika kunnianhimoinen tehtävä suoritettavaksi ilman mitään työkaluja ja Googlen vinkkejä. Heitin kaikella voimalla maassa makaavaa pähkinää toisella, laitoin terävän kiven väliin. Näin muistelin, että Selviytyjissä tehtiin. Aika kauan yritin, kunnes luovutin. Pitäisikö kookos mieluummin ottaa ystäväkseni, omaksi Wilsoniksi, mietiskelin.
Huomasin, että koko taistelun ajan seisoin palmun alla, jonka yläpuolella roikkui valtava määrä kookoksia. Kuinka ikävää olisikaan ollut, jos joku niistä olisi pudonnut päähääni. Kuolla nyt niin kauniilla paikalla, aivan yksin. Ja sillä tavalla.
Meidän joogaretriittipaikassa oli yleensä kerrallaan noin kuusi vapaaehtoista. Parhaillaan meistä viisi oli vegaaneja ja yksi vegaaniksi matkalla oleva. Luonnollisesti puhuimme usein vegaaniudesta. Mielenkiintoista, kuinka vegaanit käyvät ruokavalioon liittyen aina samoja keskusteluja muiden ei-vegaanien kanssa. Tahdonlujuus ja periaatteelisuuden tilannesidonnaisuus tuntuvat erityisesti kiinnostavan. Nyt ainakin osaan vastata siihen, mitä suostuisin syömään autiolla saarella. Vaikka mitä. Onhan kyse hengissäselviämisestä. Mutta todellisuudessa tuskin söisin mitään. Jos en saa edes maassa paikallaan lojuvaa kookosta auki, niin miten ihmeessä onnistuisin nappaamaan esimerkiksi villisian? Ja vaikka onnistuisinkin, sen jälkeen pitäisi vielä saada sytytettyä tuli. Vähän epäilen, että siitä tulisi mitään.
Tämä oli aika karmiva löytö.
Myöhemmin huomasin, että joku oli onnistunut siinä, mitä itse yritin. Ehkä sittenkin selviäisin autiolla saarella.