Tropiikin viemää
Huomenna lähden takaisina Cairnsiin. Kaikki merkit viittaavat siihen, että on aika lähteä. Muutama päivä sitten kaaduin metsäreitillä ja loukkasin polveni. Seuraavana päivänä rikoin keittiönhanan. Aivastamalla. Kyllä, aivastamalla voi rikkoa hanan! Heti tämän jälkeen menin käymään vessassa, eikä vessa vetänyt. Ajattelin tuskastuneena, etten lähde enää ollenkaan ulos, kun kaikki vaan hajoaa. Lähdin kuitenkin ja kun pesin kädet, niin hananuppi lähti kokonaan irti. Onneksi sain sen paikalleen, ennen kuin kukaan huomasi mitään. Pari päivää sitten avasin vierasmajan oven ja tällä kertaa koko ovi lähti irti. Sain korjattua senkin. Olen näköjään vaarallinen itselleni ja kaikelle mihin kosken. Työparini oli jo aikaisemmin sanonut, että jatkuvat jalkojentelomistapaukset, joita oli jo useita ennen metsässä kaatumista, johtuvat siitä, että olen horoskoopiltani Kalat. Ehkä se on selitys muillekin onnettomuuksilleni ja yleiselle kömpelyydelleni – maa on minulle epäluonnollinen elementti. Kuulostaa niin kohtalokkaalta.
Mutta ennen kuin lähden täältä, voisinkin käyttää viimeisen vapaapäiväni kirjoittamalla vähän tarkemmin siitä, millaisessa paikassa oikein olin. Netti on liian huono valokuvien lataamiseen, joten yrittäkää käyttää mielikuvitustanne.
Ihan aluksi haluan kertoa erään paljastuksen. Olen aikoinani ollut erittäin koukussa saksalaiseen saippuasarjaan ”Lemmen viemää” (Sturm der Liebe). Aluksi halusin vain herätellä eloon unohtuneita saksan kielen taitoja, mutta sitten jäin ihan oikeasti koukkuun. Väitin, että seuraan sarjaa vain kielen takia, mutta oikeasti katsoin youtubestakin seuraavien kausien juonipaljastuksia (ja siinähän saksan kielen taidot joutuivat oikeastikin koetukselle, kun ei tekstitystä videoissa tietenkään ollut). Joka tapauksessa, kerroin tämän paljastuksen ihan vaan siitä syystä, koska tämä paikka jollain oudolla tavalla muistuttaa minua erittäin paljon Fürstenhofin luksushotellin meniningistä. Tosin täällä elukoiden keskellä ollaan aika kaukana luksuksesta. Eilenkin vessanpöntössä kurkisteli kirkkaanvihreä sammakko. Ja valtavat hämähäkit saavat täällä roikkua rauhassa seinillä – ne ovat vähän kuin sisustuselementtejä.
Tämä on eräänlainen joogaretriittipaikka, jonne joogaohjaajat järjestävät viikon kestäviä ryhmäjoogamatkoja, mutta on myös itsenäisiä parin kolmen päivän ajaksi majoittuvia matkailijoita. Päätalolla on ravintola ja oleskelutila sekä parveke, josta avautuu näkymä sademetsän yli merelle. Auringonlaskun aikaan värit ovat lempeän pastellisia ja täydellisesti yhteen sulautuvia. Melbournelainen vieras kertoi, että vain täällä tropiikissa on sellaiset värit. Alakerrassa on myös yhteiset tilat sekä keittiö, jossa sekä vieraat että me vapaaehtoiset voimme valmistaa itsellemme ruokaa. Vietämme siis paljon aikaa vieraiden kanssa, ja tunnelma on hyvin rento. Ihan kuin olisi jollain leirillä.
Trooppisuuden lisäksi oman mausteensa kokonaisilmapiiriin tuo aika vahvasti paikan kohderyhmä. Tänne Eckhart Tollen, Elizabeth Gilbertin, taiteilijoiden, chakrojen, eteeristen öljyjen sekä onnellisuuden ja hengelliseen tasapainoon tavoittelun maailmaan mahtuu kuitenkin vierailijoita laidasta laitaan. Vaikka nykyään tietenkin jooga on jo melko tavallinen harrastus, niin tietynlainen hippiys on edelleen täällä aistittavissa. Hyvänä esimerkkinä vaikkapa se, että täällä ollaan avojaloin sisällä. Eli siivooja, tarjoilija, kokki, pomo… kaikki pyörivät avojaloin (kirkastaa kuulemma mieltä ja lisää Chitä). Kirjahyllyt pursuaa kaikkea hengellistä ja luonnonläheistä. Itse löysin mielenkiinoisen kirjan siitä, kuiinka johtajuutta voidaan tarkastella toalaisuuden kautta. (Olisi muuten hyödyllinen kirja kenelle vaan esimiesasemassa olevalle). Vaikka normielämässä tunnen itseni aina vähän hippimäiseksi, niin täällä minun rationaaliset, jalat maassa olevat piirteet ovat korostuneet.
Pari päivää sitten illallispöydässä yksi vapaaehtoinen kertoi haluavansa lähteä opiskelemaan joogaa ja meditaatiota Intiaan, ja kysyi toiselta Intiassa reissaanneelta ja ashramissa opiskelleelta työntekijältä neuvoja, minne kannattaisi mennä. Tämän vastaus oli, ettei pojan tarvitse etsiä paikkaa, koska se paikka löytää hänet. Vaikka ennen tällainen buddhamainen vastaus olisi raivostuttanut minua, niin nyt täällä Australiassa olen huomannut, että se on oikeasti totta. Ennen Australiaan lähtöä halusin päästä juuri tällaiseen paikkaan, millainen tämä paikka on, mutta silti tupsahdin tänne aika lailla sattumalta. Ilman mitään suurempaa suunnittelua, taustatyötä ja etukäteisvalmisteluja. Ainakin täällä Australiassa tällainen matkustustapa toimii. Harva asia on mennyt, kuten alun perin suunnittelin.
Me vapaaehtoiset asutaan noin 200 metrin päässä päätalolta joogasalin alapuolella. Joogaryhmäläiset aloittavat ensimmäinen tuntinsa yleensä seitsemältä, mikä toimii erinomaisena herätyskellona. Tänään heillä oli vapaapäivä, ja heti nukuin pommiin. Kerran ryhmäläisten aamumantra sekoittui seikkailu-uneeni, jossa alitajuntani ymmärsi ääntelyn moskeijasta kantautuvana rukouskutsuna.
Koska niin omistajat, työntekijät, vapaaehtoiset kuin vieraatkin ovat aika persoonnallisia, niin arkikin on melko hupaisaa. Kuten Lemmen viemää-sarjassa, niin tännekin tuntuu eksyvän monenmoista porukkaa. Välillä tuntuu, että työpäivät ovat yhtä komediaa. Kerran eräällä vieraalla oli toppi hukassa, ja meidän piti pysäyttää kaikki kuusi pesukonetta ja kuivausrumpua, ja etsiä toppia sieltä. Ryhmässä mukana ollut meedio oli nääs aistinut, että toppi on pesukoneessa. Lähinnä olen siis toiminut täälläs vakuituisesti työskentelevän siivoojan työparina. Välillä auttelin myös keittiössä. Työparini on ihan hulvaton nainen. Vähän kuin Hildegard Lemmen viemässä, erotuksena kuitenkin ettei hän kulje joka päivä baijerilaisessa kansallispuvussa. Ja kuten kaikki sarjaa seuranneet tietävät, että vaikka Hildegard on vain keittiöapulainen, niin oikeasti hän tuntuu pyörittävän koko hotellia. Sama koskee minun työpariani, jota eräs vieras puhutteli kerran ”the lady who knows everything”. Hänen ja omistajan välillä tuntuu aina välillä olevan eri näkemys siitä, kuka on paikan pomo.
Ja koska saan viettää päiväni naisen kanssa joka on ollut talossa melkein sen alkuajoista lähtien, niin totta kai olen saanut kuulla paljon siitä, mitä täällä on aikaisemmin tapahtunut. Huh, niin paljon draamaa, että vetää vertoja Lemmen viemällekin. On ihmisuhdedraamaa, luonnonkatastrofeja, rahakiistoja, koomaa, hajuaistin menetystä, ihmeparantumisia (kaikkea on ollut Lemmen viemässäkin). Me ollaan tultu työparini kanssa muutenkin todella hyvin juttuun. Ehkä siksi että molemmat inhoaa kaikkea tavallista ja normaalia ja ehkä siksi että molempien lempieläin on apina. Se kuulkaa yhdistää ihmisiä! Kovin normaaleja eivät ole parini työskelytavatkaan. Hän on yli kuusikymppinen, mutta kiipeilee erittäin ketterästi milloin hyllyillä, milloin pesukoneiden päällä ja heittelee sieltä korkeuksista minulle sitten lakanoita ja tyynyliinoja. Likaiset lakanat hän kerää yhteen jättimyttyyn ja kantaa ne päänsä päällä. Minäkin kokeilin. Mytty oli niin painava että niskalihaksiin sattui. Mutta hän saa sen näyttämään erittäin vaivattomalta. Melbournelaiset vieraat katsovat täällä usein suu auki, että mihin ihmepaikkaan he oikein ovat tulleet.
Lemmen viemässä aina ärsytti se, että ihmisten työroolit vaihtuivat niin usein. Ei ollut yhtään realistista, että yhtenä päivänä joku on kokki, sitten baarimikko, sitten toimitusjohtaja. No, täällä siivooja saattaa keittää kahvit, keittiöapulainen olla hierooja, omistaja tarjoilija… ollaan aika joustavia. Eräs vapaaehtoinen piti vieraille joogaa ja toinen sai järjestää eteeristen öljyjen-luentoja. Mä oikeasti luulin, että tämä on mahdollista vain TV:ssä. Mutta itsekin menin aina auttamaan kokkia, jos sain omat hommani tehtyä ja työaikaa oli vielä jäljellä.
Vaikka olen viihtynyt täällä viidakossa todella hyvin, niin olen myös iloinen, että pääsen takaisin kaupunkiin. Täällä on nyt satanut kaatamalla jo kolmatta päivää putkeen, kun taas Cairnsissa vain tihkuttelee. Myös polvelleni tekee varmasti hyvää, kun saa kävellä tasaisilla teillä, eikä lampsia edestakaisin liukkailla rinteillä. Lisäksi elukat täällä tuntuvat yrittävän aiheuttaa minulle sydänkohtauksen. Vessanpöntöstä kurkistaa sammakko, roskiksesta tai peiton alta hämähäkki, aamupuurossa lilluu parisenkymmentä muurahaista… Pari päivää sitten melkein astuin käärmeen päälle ja eräänä päivänä en päässyt työpäivän jälkeen kotiin, kun kasuaari ei halunnut lähteä oveni edestä pois (ja kasuaarihan on maailman vaarallisin lintu). Illalla kuuden jälkeen täällä on jo pilkkopimeää ja päätalolle pitää mennä kapeaa mäen polkua ylös valaisemalla tietä kännykän taskulampulla. Yleensä pahin pelko on astua jättikonnan päälle, mutta eilen yhtäkkiä kenguru loikki edestäni vain parin metrin päästä. Kenguru sademetsässä! Seriously Australia?
Eilen näin unta, että astuin käärmeen päälle ja se pisti minua. Rauhoittelin unissani itseäni, että ei varmaan mitään hätää, tuskin on vaarallinen. Toisaalta se oli musta ja kiemurteli maassa (olin ylpeä itsestäni, että pystyin näin analyyttiseen ajatteluun jopa unissani) – eli sen täytyy olla myrkyllinen. Sen lisäksi, että elukat tulevat uniini, niin amerikkalaisen kämppiksen lähdettyä huomasin, että jaoin nyt huoneen noin 10 senttisen hämähäkin kanssa. Joka yö ennen nukkumaanmenoa tarkistan, ettei se ole hiipinyt peittoni alle. Voin jakaa huoneen, mutten peittoa! Sitä paitsi en ole päässyt niin läheisiin väleihin edes Lauran kanssa!
Eli summa summarum, ihan kiva päästä takaisin kaupunkiin.
Ps.Tulipas pitkä teksti. Jaksoikohan kukaan lukea loppuun? :D