Turpiin tuli
Eräänä lauantaina, tästä on jo muutama viikko aikaa, kaupungille eksynyt olisi hyvin voinut erehtyä ajattelemaan, että on Pyhän Patrikin päivä. Vihreisiin vaatteisiin, pipoihin ja kaulahuiveihin sonnustautuneet ihmiset ja valkovihreät liput tienvarsilla ja ratikoissa värittivät katukuvaa. Oli pelipäivä.
Jalkapallo on iso juttu Gdanskissa, vaikkei kaupungin oman joukkue Lechia aivan huipulla olekaan. Kannattajat ovat kuitenkin uskollisia ja sitoutuneita hommaansa, eikä jalkapallohuligaanien rettelöinnit ole kuulemma harvinaisia. Tämänpä vuoksi lippuja ostaessamme hankimme kuvalliset fanikortit, mikä helpotti huomattavasti lipunostoa. Ilman fanikorttia lippuja voi ostaa vain stadionilta.
Valitettavasti juuri sinä lauantaina oli ensimmäinen oikeasti kylmä päivä, noin nolla astetta ja jäätävä tuuli. Tunnelma oli silti mitä mainioin. Nousimme vanhassa kaupungissa ratikkaan, jonka melkein kaikilla matkustajilla oli sama määränpää, mitä meilläkin. Joka pysäkillä nousi lisää vihreitä ihmisiä matkaan. Kohta ratikka oli täpötäynnä ja ihmisiä sylikkäin ja vinottain, mutta matka jatkui iloisesti. Kannattajat viihdyttivät kovaäänisillä lauluillaan ja huudoillaan kanssamatkustajia. Eräs kannattaja astui ulos joka pysäkillä, otti kulauksen olutta ja nousi jälleen entistä iloisempana nyt jo hyvin pieneltä tuntuvaan vaunuumme. Jokaisen pysäkin jälkeen ovet menivät yhä raskaammin kiinni. Ohitsemme ajoi bussi täynnä todennäköisesti luokkaretkellä olevia ala-astelaisia, he kaikki vilkuttivat meille hymyillen ja nauraen. Paitsi yksi poika, joka imitoi sormillaan pistoolilla ampumisen liikettä.
Itse matsissa tunnelma pysyi yhtä energisenä huolimatta siitä, että olimme häviöllä jo kymmenen minuutin jälkeen 0-2 Wroclawia vastaan ja yksi pelaajamme sai punaisen kortin heti alkuun, mikä teki pelistä aika tylsän. Mutta kannattajat jaksoivat laulaa, huutaa ja rummuttaa viimeiseen minuuttiin asti, ja vielä sen jälkeenkin junassa matkalla takaisin kaupunkiin ja itse kapungissa.
Täytyi myöntää, etten voinut olla ihailematta kannattajien uskollisuutta joukkuetta kohtaan, vaikka hävittiin 1-4, ja pelin taso oli melko surkeaa. On siinä vaan jotain kunnioitettavaa, että suhtautuu johonkin niin intohimoisesti. Oli hienoa kokea se energia, ja matsin jälkeen tunsin itseni jopa hieman enemmän gdanskilaiseksi. Jäätävä ilma ei latistanut tunnelmaa, mutta itse palelin vielä illalla ja seuraavanakin päivänä. Joten ehkäpä seuraavan kerran menen katsomaan jalkapalloa vasta keväällä ja sillä välin vahvistan uutta gdanskilaista identiteettiäni jossain sisätiloissa, vaikkapa koripallon tai käsipallon parissa.