Ulkoilua ja syksyn tulon ihmettelyä

Kirjoitin melkein vuosi sitten eräästä syksyisestä lenkistäni, jolloin kävelin Orlowosta rantaa pitkin Gdanskiin. Viime sunnuntaina päätin taas ajaa junalla Orlowoon, mutta tällä kertaa lähdinkin kävelemään toiseen suuntaan, eli kohti Gdynian keskustaa. Maisemat eivät pettäneet tälläkään kertaa.

11938110_10153718525627668_1030992430_n (2).jpg

11936979_10153718524457668_332042448_n.jpg

11933066_10153718522647668_212902924_n.jpg

Puissa näkyy jo selvästi syksyn merkit, vaikka elokuu on ollut kesän lämpimin kuukausi.  Koko kuukauden on ollut lämmintä ja satanut vain muutaman kerran. Mun biologian tunneista on ehtinyt jo vierähtää melkoinen tovi, joten ihmettelin, miksi syksy tulee väistämättä, vaikka on niin lämmintä. Seuraavatko puutkin jotain sisäistä kalenteria? Kas, syyskuu lähestyy, muututaanpa punakeltaisiksi ja aletaan tiputtelemaan lehtiä. Jotenkin lapsellisen toivekkaana ajattelin, että lämmin sää saisi huijattua kasvillisuuden elämään kesää vielä vähän aikaa pidempään.

11938125_10153718524167668_2081231612_n.jpg

11930672_10153718521207668_1609965826_n.jpg

11350282_10153718523122668_1701241138_n.jpg

Asia kiinnosti, joten etsin biologian saloja netistä. Asia onkin niin, ettei lämpötilavaihteluilla ole oikeastaan paljon vaikutusta siihen, milloin lehdet alkavat kellastumaan, vaan se on valo, jonka rytmin mukaan puut elävät. Mielenkiintoista on, että puut kuitenkin sopetuvat geneettisesti lämpötiloihin, joissa ne kasvavat. Kun puut siirretään eri kasvuympäristöön ne kellastuvatkin eri aikaan kuin paikalliset kanssatoverinsa. Eivät siis edes puut pääse geenejään pakoon muuttivat sitten minne päin maailmaa tahansa. Biologia on niin kiehtovaa! Jos tajuaisin siitä jotain, haluaisin olla biologi. Mutten ole biologi, olen realisti. Ja tiedän, että ensi vuonna ihmettelen samaa asiaa uudestaan.

11938737_10153718522432668_696306900_n.jpg

Syksyn tulo jotenkin ahdistaa, mutta vitsi sitä tuoksua, mikä maahanpudonneista kuivista lehdistä tuli! 

11944713_10153718521332668_1119285127_n.jpg

11944836_10153718523752668_1804596971_n.jpg

Käppäilin onnellisena polkua eteenpäin, kunnes pääsin korkeimpaan kohtaan. Sen jälkeen alkoi jyrkkä hiekkainen alamäki, jota peitti paksuhko lehtikerros. Laskeuduin jonkun aikaa ja sitten totesin, että liian vaarallista. Kapusin takaisin ylös kiertäen vähän loivemmasta kohdasta. Ja sitten yhtäkkiä vastaaan juoksee noin 70-vuotias mies pelkissä uikkareissa. Avojaloin, määrätietoisena, kevyin askelin hän paineli menemään samasta kohdasta, mistä juuri nousin, ilman mitään ongelmaa. Hän oli selvästi mennyt siitä monta kertaa aikasemminkin. Hän tiesi, mitä teki. 

Jäin seisomaan paikalleni ja ihailin miestä. Ensinnäkin ihailin sitä, ettei hän selvästikään välittänyt, mitä muut hänestä ajattelevat. Toiseksi, hän oli huippukunnossa. Ja kolmanneksi, ihailen ihmisiä, joilla on jokin ihmeellinen taito. Kun vaikeat asiat saadaan näyttämään todella vaivattomilta. Varmasti kaikille muillekkin ulkoilijoille samaisen kohdan ylittäminen olisi tuottanut yhtä pahoja vaikeuksia kuin minullekin. Itse asiassa en nähnyt kenenkään muun edes yrittävän.

11951091_10153718524007668_2087242387_n.jpg

11938720_10153718521637668_2044268387_n (2).jpg

Pari viikkoa sitten lenkillä rantakadulla näin miehen nukkuvan puussa. Kuin leopardi päiväunilla, paksulla oksalla, raajat velttoina oksan molemmilla puolilla, täysin unessa, suu auki. Eräänlainen taito sekin, mutta se näky lähinnä kummastutti.   

Kommentit (0)
Rekisteröitymällä Lilyyn kommentoit kätevämmin ja voit perustaa oman blogin. Liity yhteisöön tästä.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty *