Vähän hullu Puola
– Puola vähän hullu? vuokranisäntäni yritti selvittää, miksi päätin lähteä pois.
– Troche (=vähän), vastasin.
Viimeisten Puolassa vietettyjen viikkojen aikana tuntui, että sain koko ajan merkkejä siitä, että päätökseni lähteä oli oikea. Se, että päätin tulkita merkit niin, kertoo tietenkin, että henkisesti olin jo todella valmis lähtemään.
Kämpässäkin alkoivat asiat hajoamaan. Aiemmilla kerroilla, kun vuokranisäntä oli tullut katsomaan jotain ongelmaa, oli aina toistunut sama kuvio. Ensin hän tarkasteli, mistä on kyse, toisella käynnillä yritti jotain huonoa ratkaisua ja kolmella tarkasteli uudestaan ja sanoi kutsuvansa jonkun hoitamaan. Kukaan ei koskaan tullut. Joten kun keittiönputki alkoi vuotamaan, ja vuokranantajani tutki sen, muttei tehnyt asialle mitään, niin korjasin sen itse. Muiden ongelmien kanssa opin vain elämään. Viimeisten viikkojen aikana oli vuorossa keittiönhanan temppuilut. Kuumaa vettä ei tullut lähes ollenkaan.
Vuokranisäntäni tuli tarkistamaan tilanteen. Pyöritteli hanannuppia yhteen suuntaan – ei mitään. Pyöritteli toiseen – ei mitään. Mutta hetken päästä, kun hanaan ei koskettu, alkoi vesi yhtäkkiä tulemaan.
– Bastards, vuokranisäntä katsoi pyöreillä silmillään ensin minuun ja sitten ympärilleen.
– Bastards? minä ihmettelin.
– Yes, duchi, bastards, vuokranisäntä jatkoi.
– Aah, duchi… ghosts! minä vihdoin ymmärsin.
– Yes, ghostbusters!
Mutta ei, kummitukset eivät korjanneet hanaani. Kuuma vesi loppui jo muutaman sekunnin päästä. Vuokranisäntäni tuli seuraavalla kerralla työkalupakkinsa kanssa, ja yllättävää kyllä, monen ”kurwan” ja kurwan eri versioiden jälkeen, hän sai kun saikin hanan korjattua.
– Sinä menet Suomeen, mutta ehkä tulet takaisin. Minun hyvä ystävä 20 vuotta Saksassa, ja tuli takaisin. Tykkää Puolasta. Ja tytär koko elämän Saksassa ja nyt Puolassa. Ei halua takaisin. Minä en tykkää Saksasta. German always ”alles in ordnung”, you know? Crazy!
Tiesin, mitä hän tarkoitti. Puolassa ei koskaan ole tylsää, koska koskaan ei tiedä, mitä tapahtuu. Joskus vain katselin ympärilleni ja ihmettelin. Kaupankassalla ostoksiaan kassiin keräävä noukkii irtohapankaalipussistaan kaalta sormillaan suuhunsa. Nuori nainen avaa käsilaukkunsa ja nostaa sieltä puolillaan olevan oluttuopin, ottaa kulauksen, antaa poikakaverillekin. Kaduilla on elämää. Lapset juoksentelevat, varis jahtaa kissaa, ihmiset ulkoilevat. Mummo laskee sekunteja ääneen, kun lapsenlapsi juoksee pienen välimatkan. ”Paljonko?” lapsi haluaa tietää. Mummo vastaa ja lapsi juoksee uudestaan. Mummo laskee taas – joka kerta vähän hitaammin.
Minulla taisi kehittyä Puolaa kohtaan viha-rakkaus-suhde. Puola nauratti ja raivostutti. Kun tarkkailin ihmisiä ympärillä, hymyilytti. Kun minun piti hoitaa joku asia, ärsytti. Sama suhde minulla oli vuokranisäntäänkin. Yksivuotisessa tuttavuussuhteessamme oli sekä ylä- että alamäkiä. En ole varmaan koskaan ennen ollut niin raivostunut ja huvittunut yhtäaikaisesti. Usein epäilin, että hän esittää tyhmempää kuin on. Ja taisin osua oikeaan. Hanan korjattuaan ja lähtöä tehdessään, hän ei enää kysynyt, totesi vain arvaten todellisen syyn lähdölle:
– Liian paljon töitä, liian pieni palkka? Tiedän… Poland.