Yksin kotona
Alun perin minun piti lähteä viettämään puolalaista joulua ystäväni perheen luo Wroclawin lähelle. Suunnitelmiin tuli kuitenkin muutos, kun sairastuin joulun kynnyksellä, ja jouduin jäämään kotiin. Rehellisesti Gdanskiin jääminen oli jopa helpotus. Olin viimeiset päivät niin väsynyt, että matkalaukun pakkaaminen kolmelle päivälle ja viiden tunnin junamatkustaminen tuntui mahdottomalta tehtävältä. Tosin junalla matkustaminen Puolassa on aivan liian stressaavaa, vaikkei edes olisi väsynyt ja flunssainen.
Kotini heijasti myös hyvin olotilaani. Kaikki tietää varmaan, millaiseksi koti muuttuu, kun on väsynyt ja kiireinen monta viikkoa putkeen. Yksikin väärä liike saa aikaan kamalan ketjureaktion, ja kohta on ruoat ja meikit ja kaikki muutkin väärillä paikoillaan olevat tavarat pitkin poikin lattiaa.
Tällaisessa henkisessä ja fyysisessä tilassa kotiin jääminen ja energian kerääminen ensi vuotta varten tuntui ainoalta oikealta ratkaisulta. Päätin, että jos masennus iskee siitä, että tajuan olevani yksin jouluna, niin rupean katsomaan Modern Familyä. Jos sekään ei auta, laitan päälle Elvis Crespoa. Uskokaa pois, merenguen soidessa minkäänlaisille negatiivisille ajatuksille ei yksinkertaisesti riitä tilaa. Puolassa on lisäksi perinne, että jouluna katetaan yksi tyhjä paikka mahdolliselle vieraalle. Jos Elvis Crespon taika ei toimisi, voisin mennä testaamaan tätä perinnettä.
Miten se joulu sitten meni?
Jouluaattona olin vielä töissä, joten päivä meni nopeasti. Halusin mennä katsomaan, millainen tunnelma on keskiyön kirkossa, mutta nukahdin aikaisin ja nukuin yli 13 tuntia.
Toisena päivänä tapahtui jouluihme. Satoi lunta. Katsoin, kuinka isot paksut lumihiutaleet laskeutuivat maahat ja tuntui ihan kuin olisin ollut keskellä amerikkalaista jouluelokuvaa. Siivosin kämppäni. Tein myös ensimmäistä kertaa ikinä porkkanalaatikkoa, pienellä puolalaisella tvistillä. Riisin tilalle laitoin ohraryynejä ja päälle ripottelin tattarihiutaleita. Ensimmäinen oli hyvä idea, ja toinen vähemmän hyvä, mutta senkin saa hyväksi pienellä hienosäädöllä.
Kolmantena päivänä tuli valo. Ja tämä päivä kruunasikin koko joulun. Menin Ronald Reaganin puiston kautta lenkille merenrannalle. Ronald Reaganin puisto on yksi lempipaikkojani Gdanskissa ja merenranta puolestaan ehdoton lempipaikkani. Puistossa ja rannalla oli paljon ihmisiä sulattelemassa jouluherkkuja ja kasvattamassa itselleen uutta nälkää.
En voinut uskoa, että oli joulu. Rannalla oli aivan samanlainen meno kuin kesälläkin. Lenkkeilijöitä, ulkoilijoita, lapset leikkimässä hiekalla. Perheet olivat kokoontuneet viettämään aikaa yhdessä kolmen sukupolven voimin, hullut elämäniloiset koirat juoksivat vapaana edestakaisin ja lokit ja varikset huusivat taustalla ihan kuin yrittäen saada kaikkien huomion itseensä. Rakastan merta. Rakastan sitä, millainen tunnelma merenrannalla aina on. Tuntuu, että juuri merenrannalla ihmiset oikeasti elävät siinä hetkessä. Riippumatta siitä, mitä he tekevät, he ovat läsnä.
Minusta on ihana seurata rannalla perheitä. Ne on niitä hetkiä, kun elämä tapahtuu. Elämää parhaimmillaan. Hetket, joista syntyy ikuisia muistoja, ja jotka palautuvat silmien eteen pieninä välähdyksinä vielä monien vuosien päästä. Ehkäpä näkemäni pikkupoika kävelee 20 vuoden päästä töihin, ja yhtäkkiä tämä hetki palautuu häneen mieleensä. Tai ehkä hän on lomalla jossain päin Kreikan saaria ja meren tuoksu tuo hänen mieleensä yllättäen äidin naurun sinä päivänä, komean isoisän, joka piirtää jotain kävelysauvallaan hiekkaan, tai isän, joka hymyilee auringonvalossa silmiä siristäen. On jännä ajatella, että katsoo mahdollisesti jonkun tulevaa muistoa.
Mielenkiintoista muuten, että puolaiset eivät oikeastaan lenkkeile, he vaan nauttivat ulkoilmasta. Kesällä rantakatu on aivan täynnä, ja on todella rasittavaa yrittää itse kävellä nopeasti, kun joutuu kiertämään ja väistämään kaikkia muita. Rantakadulle tullaan oikeastaan vain viettämään laatuaikaa perheen kanssa, ei harrastamaan liikuntaa. Juoksijoita lukuunottamatta melkein kaikki ulkoilevat arkivaatteet päällä. On hauskaa katsoa, kun ihmiset kävelevät hiekallakin hienot kengät päällä. Eilen taas tuli vastaan erikoinen näky: noin kuusikymppinen paksukorkoisilla kengillä oleva, karvalakkiin ja turkikseen pukeutunut sauvakävelijä.
Merenrannalla ajantaju katosi täysin, ja ulkoilu venyi 2,5 tunnin pituiseksi. Kaksi lepopäivää tekivät ihmeitä, ja löysin taas saman hyvätuulisuuden ja innostuksen, mikä minulla oli kesälläkin. Viimeiset viikot olivat hyvin rankkoja ja yhdistin tietenkin sen olotilan ja negatiiviset ajatukset Gdanskiin. Nyt levänneenä tajusin jälleen, etten haluaisi olla missään muualla.
