Ymmärtäväisen ja positiivisen vegaanin tunnustukset

Noin viikko sitten hostellimme italialainen kanssa-asukki kysyi aamulla vointiani. Australialaisille käy vastauksekseksi ”I’m good, thanks!” riippumatta siitä, onko aivan maassa vai seitsemännessä taivaassa, mutta saapasmaalaiselle se ei mene läpi. Kerran kun itse kysyin vointia, sain vastaukseksi, että olo on kuin kukalla, joka kaipaa vettä. ”Minä näen, että jokin on hätänä, onko se fyysistä vai henkistä?” hän jatkoi. Vielä jokunen aika sitten italialaiset ihmettelivät, että miten voin olla aina niin iloinen, että enkö tajua, että me ollaan maahanmuuttajia, meitä kohdellaan paskasti, me ollaan ihan p.a. koko ajan, eikä muutenkaan ole mitään aihetta iloon. (Minusta taas Australiassa jos jossain on helppo olla maahanmuuttaja. Täällä todellakin on tunne, että susta voi tulla ihan kuka vaan, vaikka näytätkin vähän erilaiselta, sinulla on outo nimi ja hassu aksentti. Ja sitä paitsi me ei edes olla kuin väliaikaisia maahanmuuttajia, reissaajia, jotka jossain vaiheessa, erittäin todennäköisesti palaavat kotiinsa). Muistutin keskustelukumppaniani näistä hänen omista maahanmuuttajanäkemyksistään ja ihmettelin puolestani nyt syytä hänen hyväntuulisuuteensa. Tilannehan ei ollut muuttunut miksikään, hän oli edelleen maahanmuuttaja, eikä näin ollen mielialan kohotukseen ollut mitään perusteita. Italialainen selitti, että katsoo nyt asiaa eri tavalla: ”Olen tajunnut, että minä en ole maahanmuuttaja. Minä olen tämän planeetan asukas, kukaan täällä ei ole maahanmuuttaja, minä olen täälläkin edelleen planeetallani”.

Juuri planeetamme tila onkin saanut minut murheelliseksi viime aikoina. Ja nähtävästi se on alkanut näkyä myös ulospäin. Yleensä yritän kirjoittaa positiivisia asioita tänne blogiin, mutta tämä asia vaivaa minua niin paljon, että on pakko jakaa ajatuksia. Ehkä se auttaa.

Asia on niin, että maapallon tila on estänyt minua olemasta onnellinen jo lapsuudesta asti. Joskus ala-asteella katsoin dokumentin muistaakseni Jane Goodallista (tai ehkä kyseessä oli joku muu sademetsissä työtä tehnyt naistutkija, en ole yhtään varma tästä yksityisseikasta), ja yksi kohtaus jäi erittäin elävästi muistiini. Nainen oli kuvausryhmän kanssa saapunut samaiselle sademetsäalueelle, jossa hän oli aikaisemmin tehnyt töitä. Hän istui jokea pitkin kulkevassa veneessä sivuittain ja kieltäytyi katsomasta selkänsä taakse. Aikoinaan koko se valtava alue, jota hän ei nyt suostunut katsomaan, oli yli yhtä elinvoimaista sademetsää, koti tuhansille lajeille ja nyt sen tilalla oli pelkkä tyhjyys. Heti perään näytettiin kuvaa siitä, millainen maisema oli aikoinaan ollut. Nytkin kun muistelen kohtausta, en voi estää kyyneleiden muodostumista silmäkulmiini.

Siitä asti olen ollut huolissani ympäristöasioista. En ole pystynyt lentämään koneella potematta huonoa omaatuntoa, en ole pystynyt nauttimaan täysin shoppailusta, en laivalla olemisesta, en take away-ruuista, en lahjapaperiin käärityistä joululahjoista… Kaikessa on huomioni aina vain kiinnittynyt siihen, kuinka paljon tuhoa aiheutan maapallolle. Vasta vegaaniuden myötä olen oppinut nauttimaan elämästä enemmän. Enää minua ei stressaa se, etteivät ihmiset kierrätä tai sammuta vesihanaa hampaita harjatessa tai tiskatessa. Ei haittaa yksityisautoilu, eivätkä edes kauppojen ilmaiset muovipussit, jonne saadaan mahtumaan vain neljä ostosta (okei, myönnän, haittaa se, mutten enää stressaa siitä niin paljon). Loppujen lopuksi kaikki ne on aika pieniä asioita verrattuna siihen, kuinka paljon lihatuotanto aiheuttaa tuhoa luonnolle. Kun aloin vegaaniksi, se rauhoitti minua, sillä pystyin tekemään edes jotain konkreettista, ja pystyin tekemään sitä joka päivä. Ja koska olen elänyt jo pitkään vegaanikuplassa, jossa joka päivä saan lukea jotain positiivisia uutisia ruokainnovaatioista, vegaaniuden yleistymisestä, asennemuutoksista ja tutkimuksista eläintuotannon epäekologisuudesta ja epäeettisyydestä sekä lihan terveyshaitoista, olen vain odottanut, että muut tulevat samaan johtopäätökseen: Jos haluamme säilyttää luonnon diversiteetin ja aiheuttaa vähemmän päästöjä, niin on pakko alkaa vähentämään lihan kulutusta. Ihan sama, kuinka paljon rakastaisi lihaa, juustoa ja maitoa, niin näitä ruokatottumuksia ei enää kestävän kehityksen näkökulmasta ole mahdollista jatkaa.  

Nyt viime päivinä olen palannut vegaaniutta edeltäviin masentaviin tuntemuksiini. Ehkä ne herätti eloon Trumpin voitto, ehkä se, että nyt, kun en ole ollut töissä, on taas ollut aikaa ajatella. Siitä se työnteko onkin lohdullista: Päivä on niin täyteen buukattu tärkeää tekemistä ja pää täyteen buukattu tärkeitä ajatuksia, ettei ole aikaa miettiä, missä kunnossa maapallo on. Sitä vaan herää, menee töihin pitämään asiakkaat ja pomot tyytyväisinä, luomaan arvoa omistajille, tulee kotiin väsyneenä, syö, lepää, kuntoilee, käy ruokakaupassa, syö ja menee nukkumaan ajoissa, jotta voi seuraavanakin päivänä olla tuottelias ja aikaansaava.

Jossain vaiheessa päätin, että lakkaan murehtimasta kaikkea, mihin en pysty vaikuttamaan. Ajattelin, että vain positiivisuudella voi saada jotain muutoksia oikeasti aikaiseksi. Sillä muutokset vaativat tekoja, ja teot vaativat energiaa, ja positiivisuus lisää energiaa.  Olen tehnyt elämässäni paljon asioita, joita olen pitänyt järkevinä päätöksinä, mutta joista en lopulta ole hyötynyt mitenkään. Mutta vegaanius on yksi harvoja rationaalisen pähkäilyn tuloksena syntynyt päätös, joka on tuonut elämääni hyvinvointia, parantanut elämänlaatua ja tehnyt minusta kokonaisvaltaisesti onnellisemman ja terveemmän ihmisen. Mutta viime aikoina sekään ei enää ole pystynyt pitäämään minua onnellisena. 

Ehkäpä fiilikset johtuvat siitä, että olen alkanut huomata, etteivät toiset vaan välitä. Kun minulta kysytään (ja tätä kysytään aina), miksi olen vegaani, olen alkanut vastaamaan, että ekologisista syistä, vaikka todellisuudessa syitä on paljon enemmän. Vastaan niin, koska ajattelen, että vaikkei ihmisiä kiinnostaisi eläinten hyvinvointi tai oma terveys, niin kait kaikkia nyt kuitenkin kiinnostaa tämä meidän maapallomme. Maapallo, jossa kukaan ei ole maahanmuuttaja. Eikä maastamuuttaja ole vielä mahdollista olla. Mutta ei, ei siltikään kiinnosta. Ei ainakaan kiinnosta tarpeeksi, että se muuttuisi maailmanmenon kauhistelusta teoiksi. Miten se keskustelu sitten yleensä menee? No, minulle sanotaan, että valintani on todella arvostettava asia ja että ei itsekään käytä paljon lihaa, ja että itsekin voisi olla kasvissyöjä, mutta… ”but I really like my steak/my fish/cheese”. Yleensä olen kaikissa vegaaniuteen liittyvissä keskusteluissa rauhallinen, perustan argumentit tutkimuksiin ja faktoihin ja yritän olla hermostumatta. Mutta… mutta luulen, että jokaisen poliittisesti korrektin ystävällisen vegaanin sisällä asuu pieni vihainen vegaani, joka toivoisi, että voisi edes kerran sanoa suorat sanat. Ja noissa tilanteissa tekisi mieli välillä huutaa ”it’s not YOUR fucking steak/fish/cheese!”. Yleensä tämä turhautuminen johtuu ihan vaan siitä syystä, kun on kuullut saman asian tuhat kertaa. Tai kun sanotaan, että lihansyönti on jokaisen henkilökohtainen valinta tai että toisten ruokatottumuksia ei saa kritisoida. Mutta vegaanius ei itselleni ole mikään mielipideasia eikä ruokatottumus. Se on itselleni yhtä vahva aate kuin feminismi tai mitkä vaan muut ajatukset tasa-arvosta ja oikeudenmukaisuudesta. Välillä en jaksa olla ymmärtäväinen, enkä positiivinen. Ei ole inhmillistä tapaa tappaa olentoa, joka haluaa elää. Jokainen maitolasi ja juustonpalanen on varkaus. Ei ole ekologista tai eettistä tapaa kasvattaa eläviä eläimiä ruoaksi. Ei se ei ole jokaisen oma henkilökohtainen asia. Koska ne päätökset koskettavat minun planeettaani, minun karvaisia nelijalkaisia maanmiehiäni, kaikkia, jotka asuttavat tätä meidän yhteistä kotiamme. ”It’s not your fucking steak! It’s my lakes, my fresh air, my water, my planet! And it’s not YOUR stake, but somebody’s butt, leg, heart”. Mutta en sano mitään näistä ääneen. Vastaan rauhallisena, että kyllä, ei se helppoa välttämättä ole, mutta kannattaa edes kokeilla. Tiedän, etten raivoamalla tai syyttämällä vakuuta yhtään ketään. Johan se on huomattu viime aikoina, että haukkuminen typeräksi, sovinistiksi, juntiksi tai rasistiksi ei tee ketään älykkääksi, feministiksi, sivistyneeksi tai suvaitsevaikseksi (inhoan muuten tätä sanaa, mutta menkööt tällä kertaa). Lähinnä se vain kasvattaa kuilua näkemysten välille. Olen myös tajunnut, että voin itse paremmin, kun ajattelen ihmisistä hyvää – silloinkin, kun siihen ei ole mitään syytä. Silloinkin, kun työkaveri lounaalle mennessään kuiskaa korvaani, että menee nauttimaan mureaa possunlihaa. Yritän silti ajatella hänestä vain hyvää, enkä todellakaan aina onnistu siinä.

Enkä edes yritä vakuuttaa ketään. Jos se päätös tulee, se tulee sisältäpäin ei ulkopuolisen painostuksen alla. Siksi tuntuukin niin kummalliselta, ettei muita kiinnosta. Että on mahdollisuus (ja se on nykyään jopa helppoa) elää empaattisemmin, ekologisemmin ja terveemmin, että on kaikki tieto, ja todisteet ja tutkimukset, mutta sekään ei riitä. Se ei riitä ihmisille, jotka rakastavat luontoa. Ei niille, jotka rakastavat viettää aikaa ulkona, vaeltaa, ei eläinrakkaille, ei pienten lasten vanhemmille. Eikö ne sademetsät olekaan tärkeitä kaikille? Onko minulle vaan jäänyt joku ihmeellinen typerä trauma lapsuudessa katsomastani dokkarista? Ovatko muut oikeassa, ja minä ihan pihalla? 

Monet ystävistäni seuraavat erittäin aktiivisesti poliitiikka ja yhteiskunnallisia asioita. Monilla tuntuu olevan joku oma taistelunsa, joku yhteiskunnallinen epäkohta, johon erityisen intohimoisesti suhtaudutaan. On feministejä, rasisminvastustajia, lasten oikeuksien eteen työtä tekeviä, seksuaalivähemmistöjen puolustajia. On opettajia, psykologeja, toimittajia, tutkijoita. Kaikilla on joku oma kiinnostuksenala, josta jaksetaan jakaa artikkeleja, videoita, näkemyksiä ja käydä kiivasta keskustelua. Minä olen varmasti fb-ystävieni mielestä se tyyppi, joka aina vaan saarnaa vegaaniudesta. Ärsyttävyyteen asti. Tämä on hyvin tiedossa. Mutta meillä kaikilla on joku asia, johon hyvin vahvasti uskomme, eikä silloin edes pelota leimautua ”siksi rasittavaksi kaveriksi, joka aina vaan vouhottaa siitä yhdestä ja samasta”. 

Ja vaikka onkin paljon yhteiskunnallisia asioita, joista olen kiinnostunut, niin silti mikään niistä ei tunnu itselleni henkilökohtaisesti yhtä tärkeältä. Keskitän energiani vain yhteen taisteluun. Vaikka kuinka nykyisen maailman monet yhteiskunnalliset epäkohdat ovat vakavia, surut ja murheet todellisia, niin silti nekin tuntuvat toisarvoisilta, kun ajattelee, että ehkei meillä ole kohta enää maapalloa, ei pelikenttää, jossa näitä taisteluita käydä. Nykyisten vastakkaisten mielipiteiden, arvojen ja maailmannäkemysten aikana, pelkään, että huomio kiinnittyy liikaa muihin ongelmiin, eikä keskitytä tarpeeksi siihen, että olemme viemässä meidän planeetamme hyvää menoa kohti elinkelvottomuutta. Omaa taisteluani käyn teoilla, ruokakaupassa ja kulutuksella. En usko sanoihin, en fb-väittelyihin, en poliittisiin puelueisiin, en yritysten yhteiskuntavastuuseen, en lupauksiin. Minulla on kontrolli vain omiin tekoihin ja luotan vain niihin.

Kun olin muutama viikko sitten ruokafestareilla töissä, katsoin vierestä, kuinka jokaikinen festaripäivä tuotti älyttömän paljon jätettä. Meillä oli erikseen roska-astiat sekajäteelle ja kierrätettäville roskille. Ja kyllä, ne vietiin sitten kaikki samaan säiliöön. Kun olin täällä lentokentällä töissä ja lajittelimme koko päivän roskia, niin lajittelun jälkeen ne heitettiin taas kaikki samaan kuormaan. Koko lajittelu tehtiin sitä varten, että tiedettäisiin, kuinka paljon mitäkin jätettä on, jotta lentokentälle voitaisiin suunnitella joku toimiva kierrätyssysteemi. Saadaanko sitä koskaan aikaiseksi? Kuka tietää. Kerran, kun pujottelin festareilla vieraiden välistä jätesäkkini kanssa keräämässä roskia, yksi tyttö ei halunnut heittää puista varrastikkuaan pussiini, vaan halusi viedä sen ehdottomasti ”kierrätettäviin”. Oikeasti, tyttö! Sä just söit kaksi tikullista lihavartaita ja nyt sä oot huolissani sun hiilijalanjäljestä? 

En enää jaksa murehtia jokaista tikkua, jonka voisi kierrättää tai automatkaa, jonka voisi tehdä julkisilla. Ei edes lentomatkustaminen aiheuta niin negatiivisia fiiliksia kun ennen. Olen vähän menettänyt toivoni maailman suhteen, ja nyt ekolologisten syiden sijaan eettiset syyt ovat vielä vahvempia. Jos tämä maapallo tuhoutuu kuitenkin tässä pian, niin eikö voisi yrittää olla aiheuttamatta kärsimystä juuri nyt tällä maapallolla eläville olennoille – muille ihmisille ja eläimille. Harvoin kuitenkaan sanon tätäkään ääneen, koska en jaksa ”omenillakin on tunteet-keskustelua”. Keskustelukumppanit yrittävät olla hirveen nokkelia, mutta itse olen kuullut sen nokkeluuden jo satoja kertoja aikaisemmin. 

Joku aika sitten juttelin nuoren miehen kanssa, joka kertoi yrittävänsä tulla vegaaniksi, mutta se ei ole ollut helppoa. Aina välillä hän sortuu hampurilaiseen, ja hänelle tulee jälkikäteen paska olo. ”Älä soimaa itseäsi, tärkeintä on, että yrität”, yritin rohkaista. ”Ei, älä sano noin! Mulle pitääkin tulla paska olo! Mä oon iloinen, että mulle tulee paska olo, muuten en ikinä yrittäisikään muuttua”, hän selitti. Ai, onko mulla oikeisti oikeus sanoa tuollaista? Viimeiset neljä vuotta ovat opettaneet, että näitä asioita pitää käsitellä silkkihanskoin, varoa syyllistämästä ketään, pilaamasta kenekään ruokahalua, ja nyt sitten ensimmäistä kertaa koskaan tämä varovaisuus ärsytti jotakin.  

En halua antaa kuvaa, että pidän itseäni jotenkin parempana ihmisenä, koska olen valinnut veganismin. Tästäkin aina syytellään. En pidä itseäni parempana ihmisenä. Matkustanhan itsekin lentokoneella, ja vaikka se aiheuttaakin hirveän omantunnon, niin teen sen silti. Veganismi ei suoraan tarkoita, että eläisi ekologisemmin, eettisemmin tai terveemmin, mutta itselleni veganismi on ainoa tapa, jolla pystyn edes jotenkin rauhoittamaan jatkuvaa ahdistusta kaikesta, mitä päässäni liikkuu. En usko, että maailma koskaan muuttuu kokonaan vegaaniseksi, tai että se pelastaisi sen. Samoin en usko, että maailma koskaan muuttuu reiluksi ja tasa-arvoiseksi. Mutta silti mielestäni ne ovat asioita, minkä vuoksi kannattaa tehdä töitä. Minulla on hyvin vähän vaikutusvaltaa siihen, kuka valitaan USA:n presidentiksi, tai kenet hän valitsee neuvonantajikseen. En pysty kontrolloimaan, kuinka eläimiä kohdellaan teurastamoilla. En pysty estämään lehmiä paskomasta lantaa. Mutta voin vaikuttaa siihen, mitä kaupasta ostan. Totta kai joka kerta, kun herään uuteen päivään, aiheutan päästöjä, sille en voi mitään. Mutta joka päivä voin valita, kuinka paljon aiheutan kärsimystä muille. Ja jos on mahdollisuus aiheuttaa vähemmän, valitsen sen. 

Minä en ole mikään moraalinvartija. Aina kun ihmiset ovat kiinnostuneita ruokavaliostani, niin he kertovat, kuinka he eivät myöskään syö paljon lihaa, tai jos syövät, niin vain luomulihaa, vain onnellisia munia, vain täysmaitoa. En tiedä, miten tähän pitäisi reagoida, en tiedä, mitä minulta oikein odotetaan. Kuinka nainen reagoisi siihen, jos hänelle sanottaisiin, että ”joo, kyllä minä melkein ymmärrän feminismiä, on se hyvä, että naiset saavat äänestää ja käydä töissä, mutta onko pakko ihan johtajiksi tai presidenteiksi pyrkiä?” Tai miltä kuulostaisi suvaitsevaisuus, jossa hyväksytään melkein kaikki ihmisryhmät. Tai joo, kyllä kannatan seksuualivähemmistöjen oikeuksia, saavat puolestani asua yhdessä ja mennä naimisiin, kunhan eivät nyt sentään lapsia hanki. Miksi rasismin vastustajan ja eläinrakkaan oikeustaju ja empatia rajoittuu vain ihmisiin, koiriin ja kissoihin? Miksei feministejä ja äitejä kiinnosta lehmien kärsimykset. Mitä jos naisille tehtäisiin sama? Pakotetaan käymään raskaus läpi viedääkseen vain vauva heti pois, ja maidon loputtua toistettaisiin sama uudestaan? Näin, tällaisia lapsellisen idealistisia ajatuksia pohdiskelen 31-vuotiaana. Milloin minä oikein aikuistun?  

 Miksi kaikki nämä murheet heräsivät jälleen eloon pilaamaan elämääni juuri kun luulin oppineeni, miten elää nautiskellen ilman jatkuvaa murehtimista? Siksi koska, no Trump, ja myös siksi, koska olen siinä iässä, kun hyvin monella ystävillä alkaa olemaan lapsia. Ja vaikka kuinka olen miettinyt, etten halua lapsia tähän maailmaan synnyttää, niin samalla aika itsekkäästi haluaisin ehkä kuitenkin kokea sen saman rakkauden, jonka näen niin monen ystäväni kokevan. Lapsuudesta asti tuttu ahdistus estää minua kuitenkin haluamasta tätäkään asiaa ihan täysin vilpittömästi. 

Nyt kun on ollut paljon puhetta siitä, etteivät ihmiset enää ole lainkaan perillä siitä, millaista elämää muut elävät, olen alkanut epäillä, että elänkö itsekin jossain vegaanikuplassa, jossa en vaan voi käsittää, miten muut ei näe sitä, mitä itse näen. Ja mitä muut näkevät, mitä itse en näe? Vai elänkö jossain maailmantuhoutumiskuplassa, joka ei ole todellisuudessa lainkaan realistinen. Ehkä lapsuudesta asti selektiivisen huomioni keräämät tietopalaset ovat vääristäneet maailmankuvani. Ehkä mikään ei oikeasti olekaan niin huonosti? Minun kuplassani maailma tuhoutuu kaikkein todennäköisemmin, jossei nyt omana elinaikani, niin ainakin seuraavan sukupolven aikana. Jossei se tuhoudu, niin ainakin se muuttuu erittäin surulliseksi paikaksi elää. Miten muut onnistuvat suunnittelemaan lastentekoa tai elämään onnellista perhe-elämää? Tietävätkö he jotain, mitä minä en tiedä. Ovatko he jossain kuplassa, jossa joka päivä tulee tietoa uusista innovaatioista, teknologioista ja kansainvälisistä projekteista, jotka pelastavat maailman? Kertokaa minulle, mistä täytyy FB:ssä tykätä, että pääsee tähän kuplaan (tämä ei ole sarkasmia, haluan ihan oikeasti joka aamu nähdä FB-feedissäni positiivisia uutisia uusista ratkaisuista ja keksinnöistä). Minäkin haluan, että minulla olisi samaa toivoa ja luottamusta tulevaisuutta kohtaan. Haluaisin oppia nauttimaan elämästä samalla lailla kuin toiset.

Yhdessä vapaaehtoispaikassa puhuttiin kerran meidän emännän kanssa siitä, kuinka paljon ympäristö on muuttunut Australiassa; kuinka paljon sitä on tuhottu milloin kemikaaleilla, milloin eläimillä, jotka eivät sinne kuulu. Hän kertoi, kuinka surulliseksi ilmastomuutos tekee hänet, kuinka se on viimeinen asia, mitä hän ajattelee nukkumaan mennessä ja ensimmäinen asia, jota hän ajattelee herätessään. En ihan usko hänen sanojaan, mutta toisaalta joka ilta ennen nukkumaanmenoa hän joi pullon tai kaksi valkoviiniä. Joka ikinen ilta. Ehkä unohtaakseen, kuten Pikku Prinssissä. Mutta tämä keino ei auta minun tapauksessani. Pystyn parhaimmillani juomaan putkeen vain kaksi lasia viiniä.

Tästä kirjoituksesta ei ehkä uskoisi, mutta olen luonteeltani todella optimistinen. Rakastan elämääni ja rakastan tätä maapalloa. Herään joka päivä (tai ainakin melkein joka päivä) innostuneena. Ja minulla on vaikka miten paljon asioita, joita haluaisin vielä tehdä ja saavuttaa. Ja ehkä siksi olen niin surullinen. Koska tämä maapallo on ainoa kotini, mikä minulla on, ja rakastan sitä.

Ehkä kuten italialaisella kanssa-asukkaalla auttaisi vain, että katsoisin asioita jotenkin eri tavalla. Mutten tiedä, miten. Minäkin haluaisin suunnitella perhe-elämää, enkä odottaa maailman tuhoa. Minäkin haluaisin haluta luoda uraa, enkä odottaa maailman tuhoa. Minäkin haluaisin elää huolettomammin ja luottavaisemmin, enkä odottaa maailman tuhoa. En vain tiedä, miten. Joku voisi sanoa, että turha on huolehtia, koska ehkä huomenna meteoriitti iskee, ja kaikki loppuu hetkessä. Mutta entä jos ei iske? Entä jos en jääkään auton alle? Entä jos elän nyt tällä helvetin terveellisellä vegaaniruokavaliollani 100-vuotiaaksi asti? En ole sairastellut paljon lainkaan viimeisten neljän vuoden aikana. Yhdessä vaiheessa nukuin Lauran kanssa samassa sängyssä kolme viikkoa, ja kun hänellä oli flunssa, niin sekään ei tarttunut minuun. Jos oikein positiivinen haluaa olla, niin voisi yrittää ajatella, että ehkä juuri minun lapsestani tulee se huippuälykäs tutkija, joka keksii, kuinka pelastaa tämä maapallo? Mutta sekin on niin epätodennäköistä. Luultavasti hän vain keräilisi Frozen-nukkeja ja soittaisi nokkahuilua.

Muutaman päivä sitten alkuviikosta menin aamulla keittiöön ja siellä meidän italialaiset istuivat puolikuolleina. Heti huoneeseen astuttuani, toinen heistä sanoo: ”Anna! Minä rupean syömään niin kuin sinä! Silloin tällöin syön lihaa ja juustoa, mutta muuten syön kuin sinä!” Kaikki kolme olivat saaneet kamalan ruokamyrkytyksen syömästään kebabista, eivätkä päässeet edes töihin aamulla. Kävi poikia sääliksi, koska he näyttivät niin surkeilta. ”Okei, hyvä!”, vastasin. Se oli paras uutinen, minkä olin kuullut moneen päivään. Eivätkä pojat oikeastikaan ole syöneet lihaa koko viikkona. Toissapäivänä sain myös taas töitä, eli tästä lähtien minulla on taas vähemmän aikaa ajatella, ja sekin on iloinen asia.

Jos et jaksanut lukea koko postausta loppuun, niin ei hätää, tein itsestäni nettimeemin, joka tiivistää koko kirjoituksen sekä koko elämäni yhteen kuvaan: The story of my life.  

Välillä en haluaisi ajatella maapallon tilaa, enkä muiden hyvinvointia, vain hyvin itsekkäästi olla vain onnellinen. Voinko jotenkin löytää uuden mindsetin? Kuten aina, Google on ollut hyvin perillä siitä, mitä ajatuksia minulla on liikkunut päässäni viime aikoina. Joku aika sitten FB-feediin ilmestyi linkki siitä, ”mitä elokuvia kannattaa katsoa, kuin kaikki tympii” ja ”parhaat kirjat lukea, kun haluaa saada lisää toivekkuutta tulevaisuutta kohtaan”. Business Insider puolestaan ehdotti minulle artikkelia, jossa Stephen Hawking arvelee, että ihmiskunta elää vielä 1000 vuotta. Kommentien perusteella artikkeli aiheutti ihmisissä masentavia ajatuksia. Minä puolestani piristyin ja yllätyin, että meillä onkin niin kauan aikaa vielä, eihän tässä mitään hätää sitten ole. Toisaalta, mitä se Stephen Hawking muka tietää.